Tänään järven jää oli täydellinen. Sellainen ihan oikeasti täydellinen: tasainen, sileä ja koskematon, parempi kuin joskus taannoin Brahenkentällä Helsingissä.
Kävin siis luistelemassa ensi kertaa moneen vuoteen, ja tässä lapsuuskotini rannassa olen kai luistellut viimeksi joskus 20 vuotta sitten. Nyt oli ihanaa.
Raikas -16 asteen pakkanen, ei tuulenvirettäkään, ei ihmisiä, ei liikenteen huminaa. Vain järvi, jää ja minä.
Hain rantasaunan kuistilta harjan ja sudin itselleni rantaan sopivan yksityiskentän. Kovin isoa ei yksi ihminen tarvitse, ja rannassa oli hyvä luistella: jos jää olisi pettänyt alta, olisin uponnut veteen ehkä nilkkoja myöten.
Vesi on tänä syksynä laskenut hirmuisesti, siksi tässä rannassa ei ole jäljellä paljon muuta kuin hiekkaranta ja sen päällä tilkka vettä. Toivottavasti järven pinta taas ensi kesäksi nousee – nykyisellään tässä rannassa ei pääse uimaan edes käsipohjaa.
Olen alkanut vähän kaipailla omaa rantaa mökilleni. Se ei olekaan ihan helppo toive, niin kuin ei minun toiveeni yleensäkään. Luulen, että keskellä metsää sijaitseva torppani ei tule koskaan saamaan omaa rantaa, joten täytyy vain opetella käymään lapsuuskodin rannassa useammin tyydyttämässä järvimaiseman kaipuuta.
Ja luistelemassa! Jospa yhtä upeaa jäätä olisi tarjolla joskus toistekin – nyt taisi olla ensimmäinen kerta, kun itse sain nähdä tässä rannassa näin täydellisen luistelujään.
Ei kommentteja