Sitten kun minä olen vanha

Sammal

Kävelen mielelläni paljon. Autolla olisi tehokkaampaa, mutta kävellen saa raitista ilmaa, ajatukset selkenee ja hyötyliikuntakin hoituu kuin huomaamatta. Niinpä tänäänkin hoidin asioita kotikulmilla jalkaisin. Ohitin mennessäni hauraan, mutta pirteästi kävelevän mummon. Joka juuri hänet ohittaessani horjahti niin, että kädet haroivat ilmaa.

Tarjosin käsivartta, että päästiin soratieltä tasaisemmalle asfaltille. Rouva vakuutteli että tästä pärjätään kyllä, vain siinä soralla oli vähän hankalaa kun näkökyky on hyvin rajoittunut. Kysyin mihin hän oli matkalla. Sattumalta (en oikein enää usko että sellaista on) meillä oli tismalleen sama suunta, vierekkäiset osoitteet. Ehdotin että kävellään yhtä matkaa, niin on mukavampaa.

Kilometrin matkasta puolet sujui reippaasti. Käveltiin hyvää vauhtia, rouvankin kunto oli pysynyt hyvänä kun kauppareissut hoituvat kävellen. Sitten rouva horjahti taas, vaikka piteli minusta kiinni.

Juteltiin ikääntymisestä, silmärappeumasta joka tekee rouvasta puolisokean. Kävelyseuraa ei kuulemma ole vielä löytynyt, mutta rouva oli tottunut kulkemaan tutun reitin kun asfaltin reunoilta näkee kyllä missä ollaan. Päiviteltiin, miten hyvä tuuri kävi molemmilla että oltiin menossa samaan suuntaan, ja kuinka mukavaa on kerrankin kävellä reippaasti kun on käsivarsi johon tukeutua.

Pian alkoi askel lyhentyä. Tasapaino kadota, ryhti kääntyä vahvasti takakenoon. Kuljettiin jo kaksin käsin toisiamme pidellen. Näillä kohdilla rouva oli kuulemma ennenkin pari kertaa kaatunut ja lyönyt päänsä. ”Mutta ei hätää, ryhti vaan suoraksi ja mennäänpä taas!”

Ja mentiin. Pysähdellen, tasapainoa korjaten. Pian avuksi tuli toinen ohikulkija. Kun päästiin kotiovelle, oli meillä kaikilla jo hiki. Vielä kolmannen ohikulkijan avulla saatiin rouva ovesta sisälle ja vihdoin omaan nojatuoliin lepäämään. ”Hyvä, kiitos paljon. Nyt pärjään kyllä ihan hyvin, lähtekää te vain!”

Siirryttiin kamariin, että rouva pääsisi lepäämään. Tukea tarvittiin siihenkin. Puhuttiin uudesta patjasta, se on hirmuisen mukava ja hengittävä. Juteltiin päiväpeitosta, kotiavaimen paikasta tutussa naulassa joka käsikopelolla löytyy seinältä. Juteltiin iästä, meidän ikäerostamme, auttamisesta. Rouva painoi päänsä seinää vasten ja kuiskasi hiljaa: ”Toivottavasti, toivottavasti sitten kun sinä olet näin vanha, joku tulee ja auttaa sinutkin kotiin kun et itse enää pääse.”

Revontulet

Odotin siihen asti että ambulanssi saapui paikalle. Ambulanssin poikia ei tarvitsisi vaivata tämmöisellä, rouva vakuutteli. Arveltiin kuitenkin, että eivät he taida poiskaan kääntyä kun ovat niin päättäväisiä. Pojat saapuivat, ottivat ohjat käsiinsä ja minä lähdin jatkamaan omaa matkaani. Huikkasin vielä heipat rouvalle, jonka kanssa oltiin kävelymatkan aikana jo tultu ihan tutuksi.

Kävelkää joskus, te muutkin. Autolla olisi tehokkaampaa, mutta muita ihmisiä ei silloin ehdi nähdä ja kuulla. Pysähtykää, kysykää saako liittyä seuraan. Kuunnelkaa. Älkää uskoko ensimmäisellä kerralla, kun ikäihminen vakuuttaa pärjäävänsä ihan hyvin itsekin.

Toivottavasti, toivottavasti sitten kun minä olen vanha, joku tulee ja auttaa minutkin kotiin.

 

Luovuus lomalla

Teemuki

Kevään tullen olen käynyt hitaaksi. Illalla uni ei tule, aamulla herään liian varhain. Päivällä ei varsinaisesti väsytä, mutta olo on nuutunut ja työt etenevät tahmeasti. Kaikki muukin tuntuu vähän nihkeältä, liikunta ei kiinnosta yhtään, syön suklaata enemmän kuin ruokaa ja mieluiten makaisin peiton alla villasukissani kellon ympäri.

Ehkä asialle piti tehdä jotain.

Aamiainen

Olen ollut yrittäjänä kaksi vuotta. Sinä aikana en ole tainnut pitää ihan oikeaa 24/7 lomaa, enkä kouluaikojen jälkeen eli pariinkymmeneen vuoteen oikein ole pysynyt kärryillä milloin on talviloma, arkipyhä, kesälomakausi, joululoma tai syysloma. Sairasloma on niitäkin vieraampi juttu.

Freelancerin ja yrittäjän työt on vähän semmoisia, ja muukin elämä on. Olen aika touhukas, enkä osaa vain lojua koska on niin paljon asioita mitä pitää ja mitä haluan tehdä.

Mutta aina voi oppia uusia asioita.

Edelleen Alice

Niinpä soitin maanantaina pitäjän terveyskeskukseen, ja kysyin mitä pitää tehdä jos yrittäjänä haluan sairaslomalle. Tiistaina kävin lääkärin päivystyksessa hakemassa semmoisen. Lääkäri ei ehkä ihan hoksannut kun sanoin olevani väsynyt – sain lähetteen kilpirauhaskokeisiin ja tiedustelun tarvitsenko unilääkettä. En ehkä muistanut tarkentaa, että olen väsynyt sillein henkisesti. Stressiä, muita harmeja, kaikenlaista on tapahtunut. Vaikka mitä kaikenlaista. Ja nyt kun pahin kiire hellittää, minun on kai aika vähän nuupahtaa.

Nyt pöydällä on todistus työkyvyttömyydestä, alkuun kahdeksi viikoksi. Töitä on kesken ja monta muutakin asiaa, enkä tietenkään ehdi olla kahta viikkoa villasukat jalassa peiton alla vaikka luulen että se olisi aika mukavaa. Sen sijaan yritän viettää edes osa-aikaista saikkua, nyt kun se lukee oikein paperilla. Ehkä todistus lääkäriltä on pikemminkin psykologinen juttu itselleni: olen saanut luvan olla väsynyt.

Pieni lepo ja akkujen lataaminen voi kieltämättä tehdä ihan hyvää. Luovassa työssä väsymys on haitaksi; ajatus ja ideat eivät lennä työpöytää korkeammalle, jos niille ei ole tilaa ja aikaa. Toisaalta ideoita on nytkin niin paljon, että uuvuttaa sekin etten ehdi tai jaksa toteuttaa niistä juuri tässä hetkessä yhtään mitään. Yritystä pitäisi kehittää, torppaa pitäisi kehittää, torpan tyttöä brändätä ja ehkä muutakin elämää joskus elää.

Siispä: pieniä askelia levon ja hyvinvoinnin suuntaan. Nukun aamulla mahdollisimman pitkään. Hierojasta olen jo kysellyt suosituksia. Ja Ansku, olen nyt syönyt vain kauraleipää. Olen myös juonut vihreää teetä, ja pakastimessa olevaa pinaattipussia olen ajatellut joka päivä, vaikka se ei vielä ole pakastimesta päässyt lautaselle asti…