Kaksi sormusta

kelttikoru-sormus

Luodut toisilleen? Nämä kaksi hopeasormusta ovat löytäneet toisensa oikeasta nimettömästä, vierekkäin ja ihan muuten vaan.

Toinen on jo 19-vuotias. Sisko teki leveän hopeasormuksen minulle ylioppilaslahjana. Laitoin sen juhlapäivän aamuna oikeaan nimettömään. Ennen juhlia sormus piti jo liottaa saippuaveden avulla irti, koko vaati siis vielä pientä hienosäätöä.

Itse tehty, minulle suunniteltu, siksi hyvin arvokas. Ja vasta lähikuvasta huomasin, miten aika on uurtanut sen pintaan jo aika paljon omia jälkiään.

hopeasormus

Ja tuo toinen, se löysi paikkansa vähän vahingossa. Rakkauden solmu on samasta paikasta kuin kaulalleni leijaillut lumihiutale, Kelttikoruilta lahjaksi saatu. Sormus on juuri sen verran väljä että kylmällä säällä se hieman pyörii nimettömässä. Kerran siirsin sen turvaan tuon isomman taakse, ja siitä se löysikin paikkansa.

sormukset

Sormus muistuttaa minua aina monestakin asiasta, melko abstraktilla tavalla. Nimensä mukaisesti liitän irlantilaissormuksen tietysti sydämen asioihin, mutta käytännönläheisesti se muistuttaa myös nuoruuden partioajoista. Ja partio taas vie ajatukset luontoon, metsään ja nuotiotulen ääreen. Rauhalliseen, seesteiseen hetkeen jossa tuoksuu mäntymetsä.

kelttikorut-torpan-tytto

 

Ehkä jotkut asiat eivät koskaan muutu. Kuten se, että hopea on aina ollut minulle se oikea jalometalli. Miksi lähteä muuttamaan hyväksi havaittua?

Telemark-hame, iätön ja ikuinen

villavaatteet

Alkuvuodesta 1997 Suuri Käsityö -lehti esitteli kaavojen kera Suomen kansalle idean: vaatteita ja neuleita telemark-tyyliin. En tiedä kuinka moni siihen ideaan tarttui, mutta meillä kotona siskoni halusi kuvan mukaisen pitkän villahameen.

Mitäpä äidit eivät tekisi lapsostensa puolesta? Niinpä äitimme kuuliaisesti ompeli, teki itse päällystetyt napit ja kaikki. Ja sitten vielä minulle samanlaisen.

villahame

Siitä on siis jo 20 vuotta. Ja arvatkaas mitä hameille kuuluu? Ne ovat yhä kuin uudet. Minun hameeni tosi vähän ryppyinen, kun olen säilönyt sitä kerettiläisesti, viikattuna vaatekaapin hyllyssä. Mutta uskallan jo nyt arvioida, että hame tulee kestämään oman elinikäni, ja ehkä pari seuraavaa.

telemark-hame

Täyspitkä, kellohelmainen villahame ei ehkä ollut silloin eikä ole nytkään mikään trendin aallonharjalla surffaava must have, mutta se on kaunis ja kauniisti tehty. Nostalginen. Ja lämpöisempi kuin kolmet farkut yhteensä.

ootd: äidin tekemä villahame / H&M:n neuletakki / Ten Pointsin nilkkurit / Merjan tekemät kynsikkäät *)

*) En tiedä Merja luetko blogiani, mutta olen pöllinyt kummipoikasi kynsikkäät ja ne ovat ahkerassa käytössä joten kiitos vaan, hyvät ovat! :)

Kotiseutuni laulu

_b1b0604web

Alakouluikäinen oli monesti huolissaan musiikkitunnilla. Tunnin alkuun tai päätteeksi laulettiin usein Keski-Suomen kotiseutulaulu, ja siinä oli yksi rivi jota minä en voinut sanoa ääneen.

”Täällä on naapuri heimoni verta.” Laulu oli uljas ja kävi pienen lapsen tunteisiin, mutta minä en voinut laulaa säettä, joka minun mielestäni ei ollut totta. Muille se oli varmaan ihan niin kuin pitikin, mutta minä olin syntynyt Lahdessa. Lahti ei ole Keski-Suomea, ja sitä paitsi minun vereni on puoliksi karjalainen, vain puoliksi joutsalainen. Ja valehteleminen oli väärin.

_b1b7085

Olin koko varhaislapsuuteni asunut Lahdessa ja käynyt Joutsassa kaikki viikonloput, lomat ja pyhäpäivät. 7-vuotiaana muutin pysyvästi Joutsaan, ja olin kylän lasten silmissä vieras, kaupunkilainen. Niin ainakin itse ajattelin.

Katsoin Ritari Ässää kun kylän isommat lapset tykkäsivät MacGyveristä. Kuuntelin siskon c-kasetilta Dingoa kun muut kannattivat Eppu Normaalia ja bändejä joita minä en edes tuntenut. Tykkäsin piirtää, kun muut olivat kai vaippaikäisestä tottuneet pelaamaan sekajoukkueena jalkapalloa.

_b1b5812

Yläasteella tunsin itseni taas vieraaksi, kun tulin kirkonkylän kouluun syrjäkylältä bussilla, jossa oli vieläpä useamman sivukylän mukuloita (joilla oli edelleen omat nokkimisjärjestyksensä). Yliopistossa sama tunne palasi uudelleen.

Ja kun muutin opiskelujen jälkeen Helsinkiin, siellä vasta olinkin maalainen. Sen sijaan Joutsassa vanhat ystävät alkoivat vierastaa. Yhden mielestä olin muuttunut liikaa, Helsinki oli muuttanut minut huonoksi ihmiseksi. Ja Helsingissä taas – siellä piti vähän pinnistellä pysyäkseen kaupungin vauhdissa.

Luultavasti vastaavaa ulkopuolisuutta kokee ja on kokenut valtaosa tuttavistani. Itselle ne omat ongelmat tietysti vain tuntuvat isommilta. En tiedä niistä muista, mutta minulla se vierauden tuntu pysyy edelleen: asun tälläkin hetkellä sekä kaupungissa että maalla, enkä tiedä mihin oikein kuulun.

Kotiseutu_MG_8150

Ehkä olen jäänyt asumaan jo lapsuudessa kaukoliikenteen busseihin, niihin joilla matkattiin Lahdesta Joutsaan ja takaisin. Nykyisin matka on tuplasti pidempi, Helsinkiin asti. Sama aika menisi lentäen Helsinki-Vantaalta Roomaan. Mutta bussissa on aina jotenkin turvallinen olo. Miellyttävä siirtymävaihe, jossa ei tarvitse kuulua mihinkään, koska ollaan matkalla jolla on merkitystä: olen matkalla Joutsasta jonnekin tai jostakin takaisin kohti Joutsaa.

Kotiseutu_MG_0167

Aina kun olen viettänyt pidemmän aikaa maalla, saan kuulla hymähtelyjä siitä kuinka puheeseeni on tarttunut joutsalainen aksentti. Kun olen Joutsassa, minulle vinoillaan että olen tuollainen stadilainen. Itse olen jo tottunut olemaan vähän vieras ja muutenkin pikkuisen outo, eikä ne huomautukset oikeastaan haittaa. Mutta jos joku minulle läheinen kieltää joutsalaisuuteni, luultavasti pahoitan mieleni. Koska jos en ole joutsalainen, en olisi oikein mikään. Joutsa on kuitenkin se ainoa suhteellisen ehyt identiteetti, paikka johon tunnen kuuluvani ja seutu josta lopulta koen olevani kotoisin.

Nyt uskaltaisin jo laulaa Kotiseutulaulunkin kokonaan.

Kun kellot ja kuolleet kääntyvät

anni-swan

Suomalaiseen syksyyn sopii kylmä, ankea ja kolea. Siihen mielenmaisemaan oranssit kurpitsat ja nauravat noita-akat tuntuvat päälleliimatulta tarralta, jossa on vähän glitteriä reunassa. Mutta minulta ei ole pois että lapsiperheissä vietetään kivoja syyskemuja ja pukeudutaan hassusti, joten antaa tulla halloweenit ja muut hassuttelut, minä voin kyllä itsekseni fiilistellä pimeää ja loskaa!

Halloweenin tunnelmiin sopii kuitenkin tämä vanha kirja, jonka olin ajatuksissani nostanut lipaston päälle näkösälle. Anni Swanin sadut vuodelta 1945 on perheemme perintökalleus (joka tosin on ollut vuosikausia ns. hukassa, kun kukaan ei tainnut muistaa että se on minulla kirjahyllyssä). Äitini sai sen tädiltään lahjaksi syyskuussa 1946.

anni-swan-2

Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin mustanpuhuvat kuvitukset sekä sadut jotka vilisevät peikkoja, noitia, kuolleita ja viikatemiehiä ovat kiehtova osa minun, siskoni ja äitini lapsuutta. Satuja on luettu hartaasti ja moneen kertaan, vaikka yhä edelleen kirja nostattaa melkein niskavillat pystyyn kaikessa kauheudessaan.

Ehkä Risto Räppääjät kasvattavat nykylapsista vähän vähemmän pelokkaita :)

Kekseliäs otsikointini toi mieleen toisenkin asian, nimittäin kuolemankellot, joista juttelin hiljattain vanhojen rakennusten korjausrakentamiseen erikoistuneen arkkitehdin kanssa. Ja siitä lisää tuonnempana…

Miltä kesä tuoksuu?

_B1B0067

Yllättäen sadepäivien jälkeen tulikin helle. Täysi kesä tulvi Torpan tiluksille, ja toi mukanaan ihania tuoksuja joita en tiedä kaivanneensa – ennen kuin huomaa hengittävänsä tuttuja muistoja.

_B1B0501

Aitan pärekaton korjaaminen alkoi tänään aamulla. Vaikka minulla ei ollut mitään osuutta remontin tekemisen kanssa (paitsi lasku sitten myöhemmin), en malttanut lähteä pois työmaalta. Tuoreet, vielä kosteat mäntypäreet tuoksuivat huumaavasti lapsuudelle, ikuiselle remontin keskellä asumiselle, vasta sahatulle puulle, kesälle, uudelle talolle. Mikä parasta, se sama tuoksu leijailee Torpan pihamaalla vielä pitkään, kunnes uusi pärekatto alkaa kuivua.

_B1B9996

Kepeä tuulenvire toi pihaan myös toisen kauniin tuoksun: kuivan mustikkametsän. Havunneulaset, mustikanvarvut, kesäauringon lämmittämän mättäikön. Ihana tuoksu. Sellaiselta täällä tuoksuu kuumina kesäpäivinä, ja sellaiselta tuoksuu mustikkametsässä ennen kuin sade kastelee luonnon ja muuttaa tuoksuja taas uudenlaiseksi.

Kolmas tuoksuelämys oli yllätys, mutta niin tuoksumuistot yleensä tulevatkin. Yllättäen. Istuin isäni vanhaan autoon auringonpaisteisella pihalla. Lämpö oli nostattanut auton istuinpäällisistä ihan samanlaisen tuoksun kuin kummitätini kuplavolkkarissa 1980-luvun alussa. Samanlainen aurinko ja kesä, samanlainen tuoksu autossa. Sekin oli hyvä tuoksu, muistorikas ja lempeä.