Pääskyjen aika

Tänään katselin talon yllä lenteleviä tervapääskyjä, ja mietin mahtaako joku niistä olla Nuutti.

Viime kesänä, heinäkuun loppupuolella, kissat löysivät terassin kupeessa värjöttelevän pienen linnunpoikasen, joka vastoin tervettä järkeä hilasi itseään lähemmäs sen sijaan, että olisi vetäytynyt kissoista etäämmälle. Menin tutkimaan kännykän ja googlen kanssa, ja pian kävi ilmi että edessäni oli pikkuinen tervapääsky.

Google tiesi myös kertoa, että sellainen ei pärjää maahan pudottuaan, eikä sen emo pääse sitä pelastamaan sillä niiden siivet eivät ole suunniteltu maasta ponnistamiseen. Tervapääskyt elävätkin ilmassa tai korkealla pesissä, eivätkä koskaan laskeudu maan tasalle. Niinpä nostin linnun pahvilaatikkoon, soitin Heinolan lintutarhalle, hain kaupasta paketin jauhelihaa evääksi ja otin linnun luokseni hoitoon.

Hänestä tuli Nuutti, ensimmäisen suomalaisen naislentäjän neiti Knuutilan mukaan.

Ensimmäisen yön Nuutti kuorsasi kaupunkiasunnolla yöpöydän laatikossa, villasukan päällä. Sen jälkeen seuraavat pari viikkoa se nukkui vieressäni sängyllä, herätti 2-3 tunnin välein pontevalla piipityksellä ja minä heräsin tunnollisesti ruokkimaan cocktailtikulla jauhelihaa pienen Nuutin suuhun. Vettä juotin pullonkorkista painikkeeksi. Päivät Nuutti vietti kanssani päivän askareissa tai toisinaan pahvilaatikossa omassa huoneessa, jonne kissat eivät päässeet häiriköimään. Nuutti kiipesi olkapäälle tai paidan kaulukseen roikkumaan, joskus jopa autoilin niin että Nuutti nökötti kauluksellani. Välillä se kömpi kauluksesta sisään ja kainaloon nukkumaan.

Minä syötin, juotin, siivosin ja silittelin. Pyydystin kärpäslätkällä tuoretta riistaa eli kärpäsiä, ne olivat Nuutin suurinta herkkua ja niille tuntui olevan aina vatsassa tilaa. Mittasin siiven mittaa päivittäin, tai ainakin silloin kun Nuutti suostui venyttämään siipiään. Punnitsin keittiövaa’alla päivittäisen painon. Odotin, että siivet kasvavat tarpeeksi, ja sulat vahvistuvat niin, että päästään harjoittelemaan lentämistä.

Samaan aikaan tyhjennettiin vanhempieni taloa tulipalon jäljiltä ja myyntiä varten. Nuutti vietti paljon aikaa sen talon lasikuistilla, ja retkieväänä siellä syötiin lasikuistin ruuduilla pörrääviä tuoreita kärpäsfileitä.

Ja sitten sitä harjoiteltiin: minä juoksin kerrostalon nurmikkoa ympäri Nuutti kämmenellä, yritin saada sitä ymmärtämään vauhdin riemua ja saada ilmaa siipien alle. Naapurit saivat samalla viihdettä.

Lopulta koitti ensimmäinen lentoyritys, ja se epäonnistui pahasti: heitin Nuutin korkealle ilmaan, mutta sen sijaan että se olisi levittänyt siipensä, se vain pätkähti suorinta tietä alas asfalttiin. Sen jälkeen harjoiteltiin nurmikolla, mutta Nuutti ei uskaltanut edes yrittää. Se tarrasi kynsillään kiinni sormeen, tuijotti suoraan silmiin ja painautui kämmentä vasten. Muutaman kerran sain sen heitettyä ilmaan, mutta lento jäi pariin pieneen siiven heilautukseen.

Ja sitten koitti ilta, jolloin kaikki pihan tervapääskyt lähtivät kohti etelää. Piha ja taivas hiljeni. Olikohan jo liian myöhäistä? Minä juoksutin Nuuttia edelleen nurmikolla, heitin pari kertaa lentoon ja juoksin noukkimaan pikkuisen taas nurmikon seasta syliini ja turvaan. Sitten heitin vielä kerran – ja silmänräpäyksen jälkeen Nuutti oli lentänyt suoraan naapuritalon kulman taakse. Pelkäsin, että se törmää puuhun tai pudottautuu katonräystäälle, jolloin sitä on mahdoton enää saada käsiin ja uudelleen lentoon. Etsin Nuuttia sydän kurkussa koko illan, kunnes oli liian pimeää nähdä enää mitään. Heräsin aamulla kuudelta jatkamaan etsintää, mutta Nuuttia ei enää näkynyt missään.

Voin vain toivoa, että se lensi sille tielleen ja tavoitti ystävänsä matkalla etelään.

Hyvää matkaa Nuutti, vielä kerran. Olisipa suloista, jos olisit nyt tänä kesänä muiden mukana taas täällä, kotipihan yllä lentämässä ja kasvamassa aikuiseksi.