Pääskyjen aika

Tervapaasky Nuutti

Tänään katselin talon yllä lenteleviä tervapääskyjä, ja mietin mahtaako joku niistä olla Nuutti.

Viime kesänä, heinäkuun loppupuolella, kissat löysivät terassin kupeessa värjöttelevän pienen linnunpoikasen, joka vastoin tervettä järkeä hilasi itseään lähemmäs sen sijaan, että olisi vetäytynyt kissoista etäämmälle. Menin tutkimaan kännykän ja googlen kanssa, ja pian kävi ilmi että edessäni oli pikkuinen tervapääsky.

Google tiesi myös kertoa, että sellainen ei pärjää maahan pudottuaan, eikä sen emo pääse sitä pelastamaan sillä niiden siivet eivät ole suunniteltu maasta ponnistamiseen. Tervapääskyt elävätkin ilmassa tai korkealla pesissä, eivätkä koskaan laskeudu maan tasalle. Niinpä nostin linnun pahvilaatikkoon, soitin Heinolan lintutarhalle, hain kaupasta paketin jauhelihaa evääksi ja otin linnun luokseni hoitoon.

Hänestä tuli Nuutti, ensimmäisen suomalaisen naislentäjän neiti Knuutilan mukaan.

Tervapaasky poikanen

Ensimmäisen yön Nuutti kuorsasi kaupunkiasunnolla yöpöydän laatikossa, villasukan päällä. Sen jälkeen seuraavat pari viikkoa se nukkui vieressäni sängyllä, herätti 2-3 tunnin välein pontevalla piipityksellä ja minä heräsin tunnollisesti ruokkimaan cocktailtikulla jauhelihaa pienen Nuutin suuhun. Vettä juotin pullonkorkista painikkeeksi. Päivät Nuutti vietti kanssani päivän askareissa tai toisinaan pahvilaatikossa omassa huoneessa, jonne kissat eivät päässeet häiriköimään. Nuutti kiipesi olkapäälle tai paidan kaulukseen roikkumaan, joskus jopa autoilin niin että Nuutti nökötti kauluksellani. Välillä se kömpi kauluksesta sisään ja kainaloon nukkumaan.

Paaskynen poikanen kotihoito

Minä syötin, juotin, siivosin ja silittelin. Pyydystin kärpäslätkällä tuoretta riistaa eli kärpäsiä, ne olivat Nuutin suurinta herkkua ja niille tuntui olevan aina vatsassa tilaa. Mittasin siiven mittaa päivittäin, tai ainakin silloin kun Nuutti suostui venyttämään siipiään. Punnitsin keittiövaa’alla päivittäisen painon. Odotin, että siivet kasvavat tarpeeksi, ja sulat vahvistuvat niin, että päästään harjoittelemaan lentämistä.

Samaan aikaan tyhjennettiin vanhempieni taloa tulipalon jäljiltä ja myyntiä varten. Nuutti vietti paljon aikaa sen talon lasikuistilla, ja retkieväänä siellä syötiin lasikuistin ruuduilla pörrääviä tuoreita kärpäsfileitä.

Ja sitten sitä harjoiteltiin: minä juoksin kerrostalon nurmikkoa ympäri Nuutti kämmenellä, yritin saada sitä ymmärtämään vauhdin riemua ja saada ilmaa siipien alle. Naapurit saivat samalla viihdettä.

Lopulta koitti ensimmäinen lentoyritys, ja se epäonnistui pahasti: heitin Nuutin korkealle ilmaan, mutta sen sijaan että se olisi levittänyt siipensä, se vain pätkähti suorinta tietä alas asfalttiin. Sen jälkeen harjoiteltiin nurmikolla, mutta Nuutti ei uskaltanut edes yrittää. Se tarrasi kynsillään kiinni sormeen, tuijotti suoraan silmiin ja painautui kämmentä vasten. Muutaman kerran sain sen heitettyä ilmaan, mutta lento jäi pariin pieneen siiven heilautukseen.

_B1B8361

Ja sitten koitti ilta, jolloin kaikki pihan tervapääskyt lähtivät kohti etelää. Piha ja taivas hiljeni. Olikohan jo liian myöhäistä? Minä juoksutin Nuuttia edelleen nurmikolla, heitin pari kertaa lentoon ja juoksin noukkimaan pikkuisen taas nurmikon seasta syliini ja turvaan. Sitten heitin vielä kerran – ja silmänräpäyksen jälkeen Nuutti oli lentänyt suoraan naapuritalon kulman taakse. Pelkäsin, että se törmää puuhun tai pudottautuu katonräystäälle, jolloin sitä on mahdoton enää saada käsiin ja uudelleen lentoon. Etsin Nuuttia sydän kurkussa koko illan, kunnes oli liian pimeää nähdä enää mitään. Heräsin aamulla kuudelta jatkamaan etsintää, mutta Nuuttia ei enää näkynyt missään.

Voin vain toivoa, että se lensi sille tielleen ja tavoitti ystävänsä matkalla etelään.

Hyvää matkaa Nuutti, vielä kerran. Olisipa suloista, jos olisit nyt tänä kesänä muiden mukana taas täällä, kotipihan yllä lentämässä ja kasvamassa aikuiseksi.

Ystäväni, kettu

kettu ketunpoikanen

Muistatteko, kun kohtasin tämän pienen pörröisen kettulapsen? Se istui somasti metsään sammaloituneen Skodan hattuhyllyllä, ja minä kurkin ikkunasta tuota ihmeellistä näkyä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun näin ketun noin läheltä, puhumattakaan siitä että sain tavata metsässä tuon pikkuisen. Ja ihaninta oli, että kohtaaminen ei jäänytkään viimeiseksi.

Olin nähnyt kettuäidin tai -isän jo pari kertaa kevättalvella. Silloinkin suunta oli määrätietoisesti kohti pesäpaikkaa, vaikka en sitä vielä silloin tiennytkään. Kerran kettu jolkotteli keskellä päivää lumisen pihamaan keskeltä saalis suussaan. Rohkea tyyppi, mietin.
Kun lapset vähän kasvoivat, aloin nähdä heitä lähes päivittäin. Kävi ilmi, että poikasia oli ainakin neljä, ja mamma hoiti lapsiaan rakkaudella – eli kantoi niille jatkuvasti lisää syötävää metsästä.
Perheen koti sijaitsi ison puimatallin alla, lautapinojen uumenissa. Leikkimökki oli isossa hirsipinossa, ja tätä väliä pennut kirmailivat usein myös päiväsaikaan. Paras painipaikka oli keskellä mökkitietä.

Elokuun pimenevissä illoissa lapsia ei enää näkynyt. Ne olivat kasvaneet jo isommiksi, ehkä muuttaneet jo kauemmas. Mutta yksi, luulen että se sama jonka kanssa olin tehnyt tuttavuutta jo aiemmin, kävi vielä kerran minua tervehtimässä.

Ilta oli hämärtynyt, kun kettu käveli pihaan. Se istui alas, katseli minua, eikä lähtenyt pois. Tassutteli kaivon kannelle, istahti siihen ja haukotteli. Siinä me sitten hetki toisiamme katseltiin ja juteltiin.
Sitten kettu jatkoi matkaa. Kuin se olisi käynyt sanomassa heipat kivasta leikkikesästä torpan mailla.

Myöhemmin syksyllä tai tänä kesänä kettua ei enää näkynyt, mutta olin itsekin aika paljon poissa.
Toisaalta toivon, että he olisivat muuttaneet kokonaan muualle, jotta kotimetsäni kanalinnut saisivat pesintärauhan. Ja jos ottaisin torpalle taas joskus kanoja, saisivat nekin elää paremmassa rauhassa (ainakin ketuilta). Toisaalta taas kettu piti myyrät ja hiiret poissa tiluksilta… Kotiketulla on puolensa ja puolensa.

Kohtaaminen metsän siimeksessä

pikku kettu logo

Tasan vuosi sitten kohdattiin ensimmäistä kertaa tämän pikku tyypin kanssa. Aika valloittava tapaus!

Olin kuvaamassa metsässä isäni vanhaa autoa, zoomailin sisään enkä huomannut, että hattuhyllyllä on jotain muutakin kuin kangasmytty. Kunnes se liikahti.

Niin taisin liikahtaa minäkin – koska luonnollisesti ensi reaktio on että nyt siellä on hiiri, ja hiiren nähdessään täytyy aina horjahtaa vaistomaisesti vähän taaksepäin. Mutta kun alkujärkytyksestä toivuttiin, jäimme katselemaan toisiamme pitkäksi aikaa. Enkä arvannutkaan, että hänen koko perheensä tulisi asumaan kanssani torpalla koko kesän…

Muurahaiset vastaan Ilona, toisella erätauolla 5-0

Väliaikatilanne on tämä:

  • Valkopippurin kohdalla muurahaiset epäröivät, mutta lopulta kävelevät yli. Koko asunto sen sijaan haisee tunkkaiselle, nyt muistan miksi en pidä valkopippurista.
  • Piparminttuöljy (no sellainen marketin leivonta-aine, kun aitoa en löytänyt) ei tehoa yhtään. Tuloksena vain rasvainen koti ja melkoinen siivoaminen. Myös paljon rasvaisia kissantassunjälkiä pitkin lattioita.
  • Kokeilematta enää sammutettu kalkki (mitä se on? mistä sitä saa?) sekä maissijauho ja talkki. Kahteen jälkimmäiseen en ainakaan enää usko, kaikkien muiden jauhojen kokeilemisen jälkeen.

Jääkö minulle enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin myrkky?

  1. Säälittää ajaa muurahaisyhdyskunta tuhoon
  2. Mahtaako edes onnistua, kun luultavasti koko kerrostalo sijaitsee muurahaisystävällisellä maaperällä ja talon alla saattaa asua aika monta kaveria lisää.

Elämme jännittäviä aikoja.

Muurahaiset ja niiden karkotus

Muurahaiskarkote luomu

Annan muurahaisten valita itse. Ne saavat jatkaa elämäänsä hyvillä mielin omassa jengissä, kunhan päättävät elää jossain muualla kuin minun kodissani.

Touho ja Nappi ovat samaa mieltä. Kissat tuntuvat vähän arkailevan muurahaisia, käyvät välillä varovasti nuuskimassa ja siirtyvät varmuuden vuoksi johonkin korkeammalle turvaan.

_B1B3323

Kaupunkiasunnossa on siis meneillään asemasota, sellainen vielä melko lempeä ja rauhaan pyrkivä.

Keinot alkavat vaan olla vähissä, tuntuu että olen kokeillut kaikkea.

  • Ruokasoodaa
  • Etikkaa
  • Suolaa
  • Kanelia
  • Pippuria
  • Kahvia
  • Siivousta
  • Vettä
  • Tolua (ei toimi ollenkaan, ei kannata edes testata)

Olen myös kantanut muurahaisia lasipurkissa ulos, jotta ne voisivat ymmärtää yskän ja etsiä uuden kodin. Vaikka naapurista.

_B1B3343

Mutta kuusijalkaiset pikkutyypit eivät minusta piittaa, sen enempää kuin kissoistakaan. Tämä yksi tomera ei edes pysähtynyt haistelemaan sille asettamaani sokerihoukutus-ansaa, sillä sen tehtävä näkyy olevan (harvojen) kaatuneiden toverien kantaminen turvaan.

Onko uusia hyviä ideoita? Huomenna joudun muuten muurahaisbaarin hakureissulle. Minusta se on viimeinen keino – luomumenetelmät ja maastakarkotus olisivat minusta huomattavasti mukavampia tapoja.

Pörröiset eläinystävät

Bumblebee mug

Kuinka moni on jo käärimässä sanomalehteä rullalle, kun näkee kevään ensimmäisen kimalaisen raahustamassa mökin lattialla? Äkkiä sanomalehti takaisin lehtikoriin ja kimalainen turvaan, ulos aurinkoon.

Sen lisäksi että kimalainen on söpö ja pörröinen, sillä on juuri nyt siinä lattialla, jäykistyneitä jalkojaan oikoessaan, tärkeä tehtävä joka vaikuttaa myös meihin ihmiseläimiin.

Kimalaisista vain kuningatar talvehtii (muut yhdyskunnasta ovat siis kuolleet jo syksyllä,  kovan kesäduunin jälkeen). Vain kuningatar voi luoda kesäksi uuden yhdyskunnan, joka pölyttää kasvit metsässä, puutarhassa ja pelloilla. Ja jos lätkäiset kimalaisen keväällä kuoliaaksi, menee sen mukana koko tuleva yhdyskunta – ei siis ihan pikku juttu!

HM Home

Savon Sanomien jutussa (jonka SS oli lainannut Helsingin Sanomilta, mutta en viitsi sitä juttua linkittää tähän koska lukemista rajoittaa maksumuuri) on konkretisoiva esimerkki:

”Peltolan mukaan kimalainen on suomalaisten luonnonmarjojen tärkein pölyttäjä. Hänen mukaansa yhden kuningattaren menetys voi tarkoittaa 10–20 kilon menetystä marjasadossa.”

Savon Sanomien koko juttuun viime keväältä pääset tästä linkistä.

Kimalaismuki

H&M Homen ihastuttava kimalaismuki sykähdytti, ja ostin sen muistuttamaan torpasta, kimalaisista itsestään ja ehkä tärkeimmästä – siitä kuinka isäni harrasti mehiläistarhausta vuosia sitten torpan niityillä. Niiden vuosien jälkeen olen tuntenut suurta sympatiaa ja arvostusta tasapuolisesti mehiläisiä ja kimalaisia kohtaan (ja vähän jopa ampiaisiakin, vaikka niiden pölyttämistehtävä ei olekaan niin merkittävä)

Huraa kimalaiset ja huraa mehiläiset! Tärkeää työtä teette. Ja ootte aika söpöjä ja pörröisiä.

Kevätvillit

Touho vaanii

Kevät villiinnyttää näköjään kaikki muut paitsi minut. Viime yö meni jo niin jännäksi, että meidän kodissa ei paljon nukuttu.

Kun minä tein kirjoitustöitä pitkälle aamuyöhön työpöydän ääressä, olkkarissa pidettiin perinteistä, rauhallista yövahtia ikkunan äärellä. Ja ihan yhtäkkiä pimeässä olohuoneessa yksi kissa putosi tikkailta, toinen muuttui isoksi lamppuharjaksi, pyörittiin pitkin huonetta, vilkuiltiin välillä minuun ja sitten taas painettiin nenät kiinni ikkunaan.

Kissat vahtii

Terassille oli ilmestynyt jokin suuri, musta möykky. Ja siitä lähti omituinen, vähän huhuileva venyvä ääni. Minä en nähnyt mitään, koska oli pimeää. Piti hakea kännykkä ja sen taskulampun valossa alettiin yhdessä tiirailla lasin läpi tunkeilijaa.

Terassin oven takana istui valtavankokoinen, pitkäkarvainen mustankirjava kissa. Olisi vissiin mielellään tullut sisään, se katseli minua odottavasti oven takana ja me katsoimme häntä. Nappi ja Touho olivat edelleen kuin kaksi lamppuharjaa, yrittivät varmaan olla yhtä isoja kuin tulokas.

Touho vahtii

Ei laskettu sisään, joten aikansa odoteltuaan kissa lähti hiipimään kohti seuraavana naapurin terassia. Meillä valvottiin vielä pitkään. Pieni epäilys on, että saatetaan valvoa vielä monena muunakin yönä.