Omenakaaos

_b1b3835

Ennen tätä syksyä en ole koskaan hyödyntänyt Torpan omenoita. Mihinkään. Tänä vuonna omenat tuottivat kuitenkin niin ylettömän kaaoksen, että asialle oli pakko tehdä jotain.

_b1b3797

En syö omenoita sellaisenaan, ilman erityistä syytä siihen – en vain ole koskaan tullut syöneeksi. Viime syksynä sentään löysin ruusumuffinit, leivonnaisen johon saa käytettyä pari-kolme omppua kerrallaan.

Nyt se ei riittänyt mihinkään. Viidessä puussa oli kaiketi miljoonia omenoita. Ainakin tuhansia.

Viime syksynä sain ystävältäni purkillisen ihanaa, itsetehtyä omenahilloa, ja ajattelin että en ikinä osaisi tehdä vastaavaa. Nyt omenasato ei oikein jättänyt vaihtoehtoja – joten käärin hihat ja päätin yrittää. Ja kas: hillon tekeminen ei ollutkaan vaikeaa. Alkukesästä olin harjoitellut mansikoilla, nyt omenahillo oli helppoa joskin työlästä. Omenoiden kuoriminen tuotti hiertymiä kämmeniin ja lievän rasitusvamman kyynärvarteen.

_b1b4697

Eihän siihen hilloonkaan mennyt kuin pieni murto-osa kaikista omenoista. Onnekseni olen saanut Torpalle valtavan lintupopulaation, joka auttoi urakassa tunnollisesti. Pikku hiljaa omenat ovat huvenneet, ja lintuni luultavasti pulskistuneet aika tavalla.

Ja minulla on jääkaappi puolillaan hillopurkkeja. Nam. Ja röyh.

_b1b3837

Kun kellot ja kuolleet kääntyvät

anni-swan

Suomalaiseen syksyyn sopii kylmä, ankea ja kolea. Siihen mielenmaisemaan oranssit kurpitsat ja nauravat noita-akat tuntuvat päälleliimatulta tarralta, jossa on vähän glitteriä reunassa. Mutta minulta ei ole pois että lapsiperheissä vietetään kivoja syyskemuja ja pukeudutaan hassusti, joten antaa tulla halloweenit ja muut hassuttelut, minä voin kyllä itsekseni fiilistellä pimeää ja loskaa!

Halloweenin tunnelmiin sopii kuitenkin tämä vanha kirja, jonka olin ajatuksissani nostanut lipaston päälle näkösälle. Anni Swanin sadut vuodelta 1945 on perheemme perintökalleus (joka tosin on ollut vuosikausia ns. hukassa, kun kukaan ei tainnut muistaa että se on minulla kirjahyllyssä). Äitini sai sen tädiltään lahjaksi syyskuussa 1946.

anni-swan-2

Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin mustanpuhuvat kuvitukset sekä sadut jotka vilisevät peikkoja, noitia, kuolleita ja viikatemiehiä ovat kiehtova osa minun, siskoni ja äitini lapsuutta. Satuja on luettu hartaasti ja moneen kertaan, vaikka yhä edelleen kirja nostattaa melkein niskavillat pystyyn kaikessa kauheudessaan.

Ehkä Risto Räppääjät kasvattavat nykylapsista vähän vähemmän pelokkaita :)

Kekseliäs otsikointini toi mieleen toisenkin asian, nimittäin kuolemankellot, joista juttelin hiljattain vanhojen rakennusten korjausrakentamiseen erikoistuneen arkkitehdin kanssa. Ja siitä lisää tuonnempana…

Hiljainen lokakuu

_b1b6759

On ollut hiljainen lokakuu, täällä blogissa. Ehkä muutenkin vähän – toiveeni nimittäin täyttyi ja pahin kesäkiire vihdoin hellitti. Niinpä olen nukkunut pitkään aamuisin, istunut sohvalla, ottanut päiväunia.

Näperrelyt omia juttujani. Piirrellyt, miettinyt sisustusta. Katsonut Areenasta Sorjosen ekan tuotantokauden. Kuunnellut musiikkia ja fiilistellyt kaikenlaista. Nyt kun lokakuu on lopuillaan ja työkiireet meinaa taas imaista mukaansa, olen oikeastaan jo valmis. Näpertely tuli tarpeeseen, nyt taas jaksaa.

_b1b6767

Moni kirjoitus ja monta kuvaa jäi myös julkaisematta täällä. Ihan siksi että oli kai pakko huilata, ja siinä jäi blogin päivittäminenkin vaikka ajatuksissa monesti olikin. Ehkä kirjoittelen kuluneen syksyn torppajuttuja sitten vaikka jälkijunassa!

_b1b6818

Syksy Torpalla

haravointi-2

Jos tykkäät haravoida, ota kotipihaan vaahtera. Yksi iso riittää pitkälle tässä puuhassa!

Syksy on siis laskeutunut näille leveysasteille ihan konkreettisesti. Ja minä en tykkää haravoida.

haravointi

Meinasin tänä syksynä tehdä tieteellisen kokeen, johon kuuluu täysi haravoimattomuus ja tuloksien seuranta. Jotta koe olisi validi, pitäisi jättää kaikki lehdet pihaan ja katsoa mitä keväällä tapahtuu.

Mutta sitten jänistin, kun mietin että marraskuun lopulla vaahteranlehdet muuttuvat mustaksi, niljakkaaksi matoksi pihamaalle… Joten tartuin vanhaan heinäharavaan ja raavin paksuimmat vaahterakerrostumat pois. Tieteellinen koe jäi seuraavaan vuoteen.

Mutta koivunlehtiä en ainakaan haravoi. Ne on niin pieniäkin, häviävät jo nyt tuonna ruokkoamattoman nurmikon sekaan.

Kesäkanat, sen pituinen se

_b1b3382logo

Kesäkanoilleni tuli lentävä lähtö. Ei ihan sellainen kuin olisin toivonut, mutta ehkä tästä voin itsekin oppia pari asiaa. Kuten sen, että jos koko kesän kanat ovat olleet turvassa omalla kotipihallaan, se ei välttämättä kestä ikuisesti.

_b1b2402logo

Vietin kolme päivää kaupungissa työreissulla. Kanoilla oli huolellinen hoitaja, mutta ehkä poissaoloni teki torpan pihamaasta silti liian hiljaisen. Kolmantena päivänä pihalla odotti nimittäin kasapäin höyheniä ja yksi ikuiseen uneen ei-niin-rauhallisesti nukkunut kanarouva. Loppupäivän etsintöjen jälkeen kolme muuta onneksi löytyivät piilopaikoistaan säikkynä mutta vahingoittumatta.

Yhden kanan hengen oli vienyt kettu tai joku muu peto. Sellainen joka tietenkin tarttuu tarjoukseen ja saapuu valmiiseen, helppoon ruokapöytään kun se on tarjolla. Minun kanani olivat liiankin helposti saatavilla, enkä edes itse ollut läsnä valvomassa että pihalla säilyy sopu ja rauha.

Lepääthän rauhassa, rouva iso kirjava. Kolme muuta tyttöä jahtasin pitkin kanalaa kiinni ja kuljetuslaatikkoon, ja sen myötä äidin vanhaan kanalaan turvaan. Siellä on heidän hyvä olla – siihen saakka kunnes päätän mihin ne voisivat muuttaa talveksi.

_b1b2368logo

Torpan piha on näin ollen hiljentynyt, lampaat ja kanat ovat lähteneet. Minäkin käyn kaupungissa taas tiiviimmin. Mutta mitä tapahtuu syksyn aikana? Sitäkään en ole vielä päättänyt.

Maalla elämisen haikeus

Kotiseutu_IMG_1143

Ovatko maaseudulla asuvat alakuloisempia kuin kaupunkilaiset? Aloin pyöritellä tätä ajatusta mielessäni eräänä iltana, kun ajoin taas kerran kotikyläni raittia ja allani hurisi suvussa periytynyt japanincadillac eli 30 vuotta vanha Mazda 929.

Tilastot ja tutkimukset eivät ehkä tätä väitettä jaksa tukea, mutta oma kokemukseni on seuraavan kaltainen: Helsingissä vuodenajat soljuvat yhdestä toiseen ilman selkeitä rajoja, maamerkkejä tai tapahtumia. Tuoksutkin ovat miedompia, kun taas täällä maalla kaikki väreilevät hajut kielivät armotta siitä, milloin kesä alkaa vaihtua syksyyn, milloin sienet alkavat puskea pintaan, milloin lumi sulaa tai milloin kevät todella syttyy.

Kotiseutu_IMG_0835

Aikaa mittaavat tuoksullaan myös viljapelto, kuiva heinä seipäillä, mustikkametsä, lietteen ajo pellolle, metsänhakkuu, tulvivat ojat, ylikypsät hedelmät, herukkapensaat… Ja maisemassa vaihtuvat värit hennon vihreästä syvän havupuun sävyihin, sitten keltaiseen, oranssiin, punaiseen, ruskeaan, harmaaseen, lopulta valkoiseen.

Kaupungissa ei eletä ihan joka hetki kaiken tämän muutoksen keskellä. Siellä ei katsota joka aamu kotitalon portailta villasukat jalassa kuinka pihan kasvit kasvavat, kypsyvät, kerätään pois, mätänevät, katoavat lumipeitteeseen. Kuinka muuttolinnut saapuvat yksi kerrallaan, kasvattavat poikasensa pihapiirissä, kerääntyvät elokuun lopulla sähkölangoille ja lähtevät pois.

Siellä voin mennä metroon, ratikkaan, kahvilan penkille, ostoskadun valoihin. Ympärillä graniitti ja teräs ja sähköinen valo pysyvät samanlaisena vuodenajasta toiseen. Turvallisena, muuttumatta.

Kotiseutu_B1B6996

En tiedä teistä muista, mutta minuun tämä luonnon jatkuva muutos vähän vaikuttaa. Talvi on melko helppo, koska silloin vaan ollaan ja maisema on nukahtanut paikoilleen. Muut sesongit sen sijaan ovat paitsi kivoja seurata, myös aiheuttavat kroonista haikeutta ja muistuttavat miten vääjäämättä aika kuluu ja kohta on taas vuosi mennyt.

Kotiseutu_IMG_0748

Tänä kesänä aika tuntuu valuvan johonkin vieläkin aiempaa nopeammin. Kesä menee, minä vanhenin taas vuodella, ihan kaikki toivomani asiat eivät tänäkään kesänä toteutuneet, kohta on syksy.

Ja silti, silti en vaihtaisi maaseudun kesää kaupungissa olemiseen. Sen olen kokeillut niin monta kertaa, että tiedän kyllä ettei Helsingin kesä ole minua varten.

Onko koko kaupunki muutenkaan minua varten? Siihen en ole vieläkään muodostanut lopullista mielipidettäni. Ja sekin on aihe, joka saa mietteliääksi joka vuosi, varsinkin näin loppukesällä kun pitäisi päättää palaanko syksyllä Helsinkiin vai unohdunko vaan huomaamatta tänne…

 

 

Marraskuu!

_MG_4478web

Vaikea uskoa, että on jo marraskuu. Tuvassa aamiaista laittaessa aurinko suorastaan kuumottaa jalkoja, ja valaisee koko torpan kuin kesällä konsanaan. Ulkona aurinogon puolella lämpötilä on +16, varjossakin +12.

Haravoin osan pihasta, harvinaisesti nyt jo syksyllä. Osan vaahteranlehdistä jätin sentään keväälle, ettei ihan joutilaana tarvitse silloinkaan olla… Kymppiuutisissa luvattiin, että viikonloppuna tulisi jo marraskuulle tyypillisempää räntäsadetta. Nyt voi kuitenkin vielä nauttia auringosta, lämmöstä ja luonnon omasta kirkasvalohoidosta.