Kiitos 2017, en tiedä jäänkö kaipaamaan

Ilona_ulkona030

Olen kiitollinen nyt, kun vuosi 2017 on lopussa. Ristiriitaisin ajatuksin, osaamatta päättää sanoisinko että onneksi tästä vuodesta päästään vihdoin eroon – vai että kiitos kaikesta.

Ilona_ulkona082

Siitä lähtien kun äitini sairastui vakavasti vuosi sitten joulun alla, lähtivät perheessäni asiat vähän sivuluisuun. Äidin lisäksi huolenpitoa tarvitsi myös isä, joten minä jäin lennosta kotiin isän luokse enkä palannutkaan Helsinkiin joulunpyhien jälkeen.

Äiti jäi sairaalaan määrittelemättömäksi ajaksi. Pelkäsimme pahinta mutta kohtalo päättikin muuta: yllättäen isäni menehtyi, samoin kissat, oli tulipalo. Minä seisoin lumihangessa ja mietin miten tässä nyt näin kävi.

Järjestettiin hautajaisia, perunkirjoituksia, vakuutusasioita, äidin kuntoutusta, äidin uutta asuntoa, tulipalossa vahingoittuneita tavaroita, isän virallisia asiakirjoja, ajanvarausten perumisia, äidin papereita, äidin hoitosuunnitelmia, kuntoutusohjelmia, lääkärikäyntejä, valtakirjoja, sukulaisten yhteydenottoja, perhetuttujen yhteydenottoja.

Selittämistä, kertomista, kyselyitä, ihmettelyä, surunvalitteluja, pahoitteluja, lisää kysymyksiä, paljon vanhojen asioiden muistelua yksin ja yhdessä. Kauppareissulla, viesteissä, puhelimessa, baaritiskillä.

Samaan aikaan pyöritin omaa yritystä. Asuin vielä kahdella paikkakunnalla mutta valmistelin muuttoa pois Helsingistä. Podin kaiken muun keskellä omia sydänsurujani ja kriiseilin elämäni merkityksettömyyttä, ihan oman perheen puuttumista, vanhenemista ja muita traumoja,  hain keskusteluapua. Mietin uudestaan ja yhä uudestaan, olisinko voinut tehdä jotain toisin jotta edes tulipalolta olisi vältytty.

Samoihin aikoihin ostin itselleni asunnon, teetin siellä remontin, muutin kahdesti – ensin Helsingistä Torppaan ja sitten taas kirkonkylän uuteen asuntoon, pidin kuukauden lepoloman jossain välissä ja jatkoin taas. Hoidin siskon kanssa äidille kaksi muuttoa asunnosta toiseen. Kannoin hautausmaalle kassikaupalla kynttilöitä. Opin tietämään mihin aikaan iltamyöhällä kirkkomaan valot sammutetaan. Opin myös vuoden aikana niin paljon ikäihmisten lääkkeistä ja niiden annostelusta, säryistä, ruoansulatusvaivoista, yksinäisyydestä ja kuolemanpelosta, että voisin varmaan ruveta hoitoalalle tai vähintäänkin kokemusasiantuntijaksi lehtihaastatteluihin.

Ilona_ulkona072

Tein paljon hääkuvauksia kesän aikana. Loppukesästä aloin olla niin turta toisten onnesta ja omista murheistani, että kun hääsesonki päättyi, ei ollut oikein mitään annettavaa mihinkään tai kenellekään. Vaikka ilo ja kovin isot muistikuvat kesästä jäivät puuttumaan, arki ja kiireet jatkuivat. Rakkaat ystävät maalla ja kaupungissa olivat kullanarvoisia.

Ja lopulta alkoi vuosi olla loppusuoralla. Asiat alkoivat asettua uomiinsa ja myräkkä laantua. Asuminen, työ, vapaa-aika, oma aika, uudet kissat, äidin vointi, tulipalon jälkimainingit, yksityiselämäkin, läheiset, ystävät. Hyvät asiat hiipivät taas lähelle. Joulukuussa makasin sohvalla lukemassa kirjaa ja huomasin ajattelevani, että tällaistako se onkin, kun vähän varovaisesti uskaltaa taas nauttia elämästä; pienistä hetkistä ja hyvistä asioista.

Nyt mietin, että vuonna 2018 voisin nauttia elämästä lisää. Tervetuloa uusi vuosi: tuo minulle rauhaa ja tasamaata, ja jos saa toivoa niin onnellisia asioita lisäksi. Määrällisesti ei ole niin tarkkaa, vaikka jotain kohtuullisen ja ylenpalttisen väliltä.

Ilona_ulkona006

Valokuvat: Jarmo Hämäläinen

 

Joulurauhaa, ystävät!

Joulutonttu

Tapaninpäivä 2017. Luminen joulu. Perhejoulu siskon luona. Ensimmäinen joulu Napin ja Touhon kanssa. Ensimmäinen joulu Joutsan kirkonkylällä asuessa.

Tuulinen jouluaatto, hautausmaalla kynttilät sammuivat sitä mukaa kun niitä sai syttymään. Lapaset märkänä, kun kaivelin lumikinoksista esiin läheisten hautakivet ja kanervat.

Kovaääninen joulupäivä lasten kanssa pulkkamäessä. Vaatteet kastuivat. Mäki viljakuivurin rinteessä oli jyrkempi kuin Purnuvuori.

Joulukissa

Rauhallinen joulupäivän ilta kotisohvalla. Katsoin viimeisimmän jakson Walking Dead -zombieeposta, luin yhden kirjan (Elokuvankertoja, Hernán Rivera Letelier 2012) ja join pari lasia punaviiniä.

Herkkäsieluinen Touho asettui ensimmäisen kerran syliin kehräämään, hetkeksi vain mutta kuitenkin. Melkein jokaiseen valokuvaan ehtivä kipakka kissaneiti Nappi sai taas uuden lisänimen: Nappi Lilli Pippuri.

Tonttutytto

Tämä on ollut ihan hyvä joulu. Erilainen kuin aiemmat, ja silti aika samanlainen. Pian päättyy koko vuosi, monella tavalla erilainen kuin aiemmat.

Kuukauden kooma

Talvi maalla

Kiireinen kesä, kiireinen syksy ja sitä seurannut kuukauden mittainen kooma.

Valokuvaajan kesä on perinteisesti kiireinen, varsinainen sesonkipiikki. Käytännössä kaikki viikonloput kuluvat töissä, monesti ilta-/yöpainotteisesti. Ja kun kesä kääntyy syksyyn, keskitytään kuvankäsittelyyn ja kesän isompien projektien loppuunsaattamiseen. Ja aletaan harjoitella ajatusta, että tämmöistäkö se on normaalin työssäkäyvän elämä – että viikonloppuna voi olla vaikka joskus vapaata.

Talvi maalla joki

Tänä vuonna kuvankäsittelyt pääsivät kuitenkin pahasti ruuhkautumaan; olin kesken syksyn kuukauden kipeänä ja muutenkin puhditonna. Niinpä kesäkiireet päättyivät tänä vuonna vasta marraskuun alussa. Silloin suma lopulta aukesi, rästihommat valmistuivat. Ja siitä lähtien olenkin ollut ihan kuutamolla muuten vain.

Kuollut lehti

Minulla on nyt vihdoin sellaista vapaa-aikaa, joka ei ihan taukoamatta täyty huonolla omallatunnolla ja ajatuksilla keskeneräisistä työasioista. Voin välillä katsoa netistä sarjoja, ja nyt tällä viikolla luin kirjan! Huutomerkin arvoinen juttu, sillä lukemiseen pitää voida keskittyä, ja sellaiseen keskittymiseen en ole kyennyt ihan vähään aikaan.

Eilen tein pienen lumiukon olkkariin (lunta kun riitti niin juolahti mieleen kokeilla miltä tuntuisi käsitellä lunta sisällä lämpimässä) ja tänään aloin askarrella joululahjaa. Ihmeellisiä asioita, ihmeellistä aikaa tehdä jotain ihan vain huvikseen.

Jaakide

Kooma on näkynyt myös tässä blogissa. Olen aloittanut noin 20 tekstiluonnosta, asiaa ja sattumuksia kun olisi paljon kerrottavaksi. Tuolla ne ovat luonnoskansiossa edelleen. Jääneet kasaksi irtonaisia lauseita ja huolimattomasti yhteen harsittuja ajatuksia.

Monesti olen mennyt mieluummin nukkumaan sen sijaan, että olisin kirjoittanut yhtään mitään. Blogiin ei oikein tunnu irtoavan edes valokuvia, mikä on vähän absurdia kun kuvaan kuitenkin tuhansia valokuvia ihan joka viikko.

Mutta nyt. Päätin että kuukauden koomailu saa riittää sillä eihän tätä voi loputtomiin jatkaa. Nyt loppukiriin kohti joulua ja kuluneen vuoden (ja lahjojen) paketoimista!

Jouluihmisen syksy

_B1B3380

Sunnuntai 22.10. Ostan syksyn ensimmäisen joululehden.

Maanantai 23.10. Paistan ensimmäiset joulutortut, 6 kpl. Syön kaikki kerralla.

Tiistai 24.10. Paistan lisää joulutorttuja. 4 kpl. Kts. edellinen päivä.

Keskiviikko 25.10. Paistan pellillisen joulutorttuja. Syön vain neljä. Ripustan Torpan ikkunan alle havuja ja ensimmäiset jouluvalot, ikkunaan joulutähden.

_B1B4137

Torstai 26.10. Totean, että tämä joulutorttutahti ei voi jatkua jouluun asti. Päätän pitää taukoa torttujen paistossa. Ensilumi sataa, ja siitä tulisi joulufiilis jos ei olisi niin kiire kuvauspäivänä.

Sunnuntai 28.10. Ostan uuden joululehden.

Lauantai 4.11. Juon ensimmäiset glögit. Huomaan, että marketin mustikkaglögi ja tilkka punaviiniä sopivat ihan oivasti yhteen.

_MG_0057

Lauantai 18.11. Kaupan lehtihylly alkaa notkua joululehtiä. Ostan kaksi uutta. Ehdin lukea niistä ekan vasta viikkoa myöhemmin.

Maanantai 20.11. Ostan Helsingistä pari muovikassillista joulutavaraa. Joulukuvauksia varten (muka)

Tiistai 21.11. Haen Torpan metsästä studiolle pienen joulukuusen.

Torstai 23.11. Ulkona on ensimmäinen rehti lumimyräkkä. Päässä soi joku englanninkielinen joululaulu repeatilla.

_B1B3413

Lauantai 25.11. Luen joululehtiä. Spotifyssä soi joululista. Syön vähän liikaa joulusuklaata.

Maanantai 27.11. Joulutorttujen paistaminen ja syöminen jatkuu taas. Suunnittelen, että ehkä joulun jälkeen alan vähän säännöstellä tätä herkkumässäilyä. Ehkä.

Syysloma Torpalla, minun tapaan

Takkatuli

Tulin pitkästä, pitkästä aikaa yöksi Torpalle. Ehkä tämä on sitten vähän kuin minun syyslomani: yksi yö kylmässä mökissä, uunissa märkiä puita niin että pesä sihisee kuin saunan kiuas, monta keskeneräistä työprojektia mukana läppärissä. Suklaata ja makkaraa eväänä.

Kynttilanjalka lasinen

Muutin Helsingistä pois maaliskuun lopussa, ja Torppa on yhä puolillaan muuttolaatikoita. Enkä valitettavasti edes liioittele. Vähän himmentää semmoista rustiikkia, sisustuslehtihenkistä mökkitunnelmaa, mutta toisaalta on kätevää kun jokaisen nojatuolin ja sängyn vieressä on monta pahvilaatikoista kasattua kahvipöytää teekupille ja muille tärkeille.

Takkatuli 2

Raikkaasta ilmastosta ja kaaoksesta huolimatta täällä on hyvä. Onkin ollut tänne jo vähän ikävä.

Lauantai-illan leffavinkki: Edelleen Alice

stillalice_18march14_kallerus_34

Kevyesti lauantai-iltaan: Edelleen Alice (USA, 2014) on nähtävissä netti-tv:ssä Yle Areenassa vielä tänään iltaan asti.

Minulla oli tuo kirja matkalukemisena Rion karnevaaleilla talvella 2016. Kun muut kimppakämpässämme Copacabanan rannalla jo nukkuivat erinäisten karnevaalirientojen jälkeen, minä pikkuruisessa palvelijanhuoneessa, ahtaan keittiön ja kostean kodinhoitohuoneen takana sytytin valot, söin suklaata ja luin Edelleen Alice -romaania. Varhaiseen alzheimeriin sairastuneen Alicen tarina ei ole ehkä ihan yhtä kevyttä hattaraa kuin joku viihdereality tai napakymppi, mutta kirja oli tosi hyvä ja siksi uskallan suositella myös leffaa teille katsottavaksi.

Minä aloitan katsomisen just nyt, jotta ehdin ennen kuin leffa poistuu Areenan katselutarjonnasta.

Hyvää lauantaita te kaikki!

Kuva: YLE Kuvapalvelu

Sitten kun minä olen vanha

Sammal

Kävelen mielelläni paljon. Autolla olisi tehokkaampaa, mutta kävellen saa raitista ilmaa, ajatukset selkenee ja hyötyliikuntakin hoituu kuin huomaamatta. Niinpä tänäänkin hoidin asioita kotikulmilla jalkaisin. Ohitin mennessäni hauraan, mutta pirteästi kävelevän mummon. Joka juuri hänet ohittaessani horjahti niin, että kädet haroivat ilmaa.

Tarjosin käsivartta, että päästiin soratieltä tasaisemmalle asfaltille. Rouva vakuutteli että tästä pärjätään kyllä, vain siinä soralla oli vähän hankalaa kun näkökyky on hyvin rajoittunut. Kysyin mihin hän oli matkalla. Sattumalta (en oikein enää usko että sellaista on) meillä oli tismalleen sama suunta, vierekkäiset osoitteet. Ehdotin että kävellään yhtä matkaa, niin on mukavampaa.

Kilometrin matkasta puolet sujui reippaasti. Käveltiin hyvää vauhtia, rouvankin kunto oli pysynyt hyvänä kun kauppareissut hoituvat kävellen. Sitten rouva horjahti taas, vaikka piteli minusta kiinni.

Juteltiin ikääntymisestä, silmärappeumasta joka tekee rouvasta puolisokean. Kävelyseuraa ei kuulemma ole vielä löytynyt, mutta rouva oli tottunut kulkemaan tutun reitin kun asfaltin reunoilta näkee kyllä missä ollaan. Päiviteltiin, miten hyvä tuuri kävi molemmilla että oltiin menossa samaan suuntaan, ja kuinka mukavaa on kerrankin kävellä reippaasti kun on käsivarsi johon tukeutua.

Pian alkoi askel lyhentyä. Tasapaino kadota, ryhti kääntyä vahvasti takakenoon. Kuljettiin jo kaksin käsin toisiamme pidellen. Näillä kohdilla rouva oli kuulemma ennenkin pari kertaa kaatunut ja lyönyt päänsä. ”Mutta ei hätää, ryhti vaan suoraksi ja mennäänpä taas!”

Ja mentiin. Pysähdellen, tasapainoa korjaten. Pian avuksi tuli toinen ohikulkija. Kun päästiin kotiovelle, oli meillä kaikilla jo hiki. Vielä kolmannen ohikulkijan avulla saatiin rouva ovesta sisälle ja vihdoin omaan nojatuoliin lepäämään. ”Hyvä, kiitos paljon. Nyt pärjään kyllä ihan hyvin, lähtekää te vain!”

Siirryttiin kamariin, että rouva pääsisi lepäämään. Tukea tarvittiin siihenkin. Puhuttiin uudesta patjasta, se on hirmuisen mukava ja hengittävä. Juteltiin päiväpeitosta, kotiavaimen paikasta tutussa naulassa joka käsikopelolla löytyy seinältä. Juteltiin iästä, meidän ikäerostamme, auttamisesta. Rouva painoi päänsä seinää vasten ja kuiskasi hiljaa: ”Toivottavasti, toivottavasti sitten kun sinä olet näin vanha, joku tulee ja auttaa sinutkin kotiin kun et itse enää pääse.”

Revontulet

Odotin siihen asti että ambulanssi saapui paikalle. Ambulanssin poikia ei tarvitsisi vaivata tämmöisellä, rouva vakuutteli. Arveltiin kuitenkin, että eivät he taida poiskaan kääntyä kun ovat niin päättäväisiä. Pojat saapuivat, ottivat ohjat käsiinsä ja minä lähdin jatkamaan omaa matkaani. Huikkasin vielä heipat rouvalle, jonka kanssa oltiin kävelymatkan aikana jo tultu ihan tutuksi.

Kävelkää joskus, te muutkin. Autolla olisi tehokkaampaa, mutta muita ihmisiä ei silloin ehdi nähdä ja kuulla. Pysähtykää, kysykää saako liittyä seuraan. Kuunnelkaa. Älkää uskoko ensimmäisellä kerralla, kun ikäihminen vakuuttaa pärjäävänsä ihan hyvin itsekin.

Toivottavasti, toivottavasti sitten kun minä olen vanha, joku tulee ja auttaa minutkin kotiin.