Tästä alkaa muodostua leppoisa perinne tänne kotikyläni mäenrinteeseen: voidaan miehissä asettaa arvauksia, kuinka monta viikkoa kesälampaani pysyvät kotipihassa ilman suurempia karkailuja. Tänä kesänä siihen meni tasan 2 kuukautta.
Minä olin kolme päivää työreissulla Helsingissä, ja sillä välin villapallerot taisivat pitkästyä odottamaan minua takaisin. Niinpä perjantaina iltapäivällä, samaan aikaan kun minä valmistauduin paluumatkalle kohti Joutsaa, tyttöni viilettivät jo hiekkatiellä kohti suurta seikkailua.
Se alkoi hiekkatieltä ohrapeltoon, parin ison ojan yli metsään ja lopulta, noin 1,5 vuorokauden kuluttua tilalta, jolla asuu kolme pässiä. Matkaa metsiä pitkin lampaat olivat taittaneet ainakin 4,5 km, luultavasti aika paljon enemmän koska metsäreitti ei varmasti ole kulkenut kovin vaaterissa kohti määränpäätä.
Huoli oli hetkittäin jo suuri, kun mietin miten varsinkin minun pienet Unelma ja Urpu jaksavat ravata pitkin ryteikköä löytämättä takaisin kotiin. Onneksi kaikki tytöt olivat kuuleman mukaan hyvissä voimissa; risujen ja lehtien kuorruttamia vain. Määränpäässä ne pääsivät navettaan odottelemaan, josta omistaja kävi ne tänä aamuna hakemassa pois. Hyvästejä ja lähtöpusuja en siis päässyt palleroille antamaan, mutta ehkä etsin ne vielä lampurin pelloilta tässä lähipäivinä ja yritän saada niihin vielä kontaktin.
Edellisvuosina nimittäin huomasin, että kotilaitumelle päästyään lampaat vieroittuvat minusta saman tien. Edes kesyin karitsa ei enää tule aidan viereen hakemaan rapsutusta, nostaa vain hieman päätään laitumella ja jatkaa sitten muun lauman perässä matkaa. Ikävä jää siis minulle, ei heille.
Jotenkin toivon silti, että joskus syksyn tullen niiden mielessä herää lämpöinen muisto Torpan kesästä, vapaudesta ja valoisista kesäilloista, jolloin ne saivat pomppia Torpan pihassa, syödä kaikkea mitä puutarhassa kasvoi ja painautua määrättömäksi toviksi kylkeäni vasten.
Ei kommentteja