Kävelen mielelläni paljon. Autolla olisi tehokkaampaa, mutta kävellen saa raitista ilmaa, ajatukset selkenee ja hyötyliikuntakin hoituu kuin huomaamatta. Niinpä tänäänkin hoidin asioita kotikulmilla jalkaisin. Ohitin mennessäni hauraan, mutta pirteästi kävelevän mummon. Joka juuri hänet ohittaessani horjahti niin, että kädet haroivat ilmaa.
Tarjosin käsivartta, että päästiin soratieltä tasaisemmalle asfaltille. Rouva vakuutteli että tästä pärjätään kyllä, vain siinä soralla oli vähän hankalaa kun näkökyky on hyvin rajoittunut. Kysyin mihin hän oli matkalla. Sattumalta (en oikein enää usko että sellaista on) meillä oli tismalleen sama suunta, vierekkäiset osoitteet. Ehdotin että kävellään yhtä matkaa, niin on mukavampaa.
Kilometrin matkasta puolet sujui reippaasti. Käveltiin hyvää vauhtia, rouvankin kunto oli pysynyt hyvänä kun kauppareissut hoituvat kävellen. Sitten rouva horjahti taas, vaikka piteli minusta kiinni.
Juteltiin ikääntymisestä, silmärappeumasta joka tekee rouvasta puolisokean. Kävelyseuraa ei kuulemma ole vielä löytynyt, mutta rouva oli tottunut kulkemaan tutun reitin kun asfaltin reunoilta näkee kyllä missä ollaan. Päiviteltiin, miten hyvä tuuri kävi molemmilla että oltiin menossa samaan suuntaan, ja kuinka mukavaa on kerrankin kävellä reippaasti kun on käsivarsi johon tukeutua.
Pian alkoi askel lyhentyä. Tasapaino kadota, ryhti kääntyä vahvasti takakenoon. Kuljettiin jo kaksin käsin toisiamme pidellen. Näillä kohdilla rouva oli kuulemma ennenkin pari kertaa kaatunut ja lyönyt päänsä. ”Mutta ei hätää, ryhti vaan suoraksi ja mennäänpä taas!”
Ja mentiin. Pysähdellen, tasapainoa korjaten. Pian avuksi tuli toinen ohikulkija. Kun päästiin kotiovelle, oli meillä kaikilla jo hiki. Vielä kolmannen ohikulkijan avulla saatiin rouva ovesta sisälle ja vihdoin omaan nojatuoliin lepäämään. ”Hyvä, kiitos paljon. Nyt pärjään kyllä ihan hyvin, lähtekää te vain!”
Siirryttiin kamariin, että rouva pääsisi lepäämään. Tukea tarvittiin siihenkin. Puhuttiin uudesta patjasta, se on hirmuisen mukava ja hengittävä. Juteltiin päiväpeitosta, kotiavaimen paikasta tutussa naulassa joka käsikopelolla löytyy seinältä. Juteltiin iästä, meidän ikäerostamme, auttamisesta. Rouva painoi päänsä seinää vasten ja kuiskasi hiljaa: ”Toivottavasti, toivottavasti sitten kun sinä olet näin vanha, joku tulee ja auttaa sinutkin kotiin kun et itse enää pääse.”
Odotin siihen asti että ambulanssi saapui paikalle. Ambulanssin poikia ei tarvitsisi vaivata tämmöisellä, rouva vakuutteli. Arveltiin kuitenkin, että eivät he taida poiskaan kääntyä kun ovat niin päättäväisiä. Pojat saapuivat, ottivat ohjat käsiinsä ja minä lähdin jatkamaan omaa matkaani. Huikkasin vielä heipat rouvalle, jonka kanssa oltiin kävelymatkan aikana jo tultu ihan tutuksi.
Kävelkää joskus, te muutkin. Autolla olisi tehokkaampaa, mutta muita ihmisiä ei silloin ehdi nähdä ja kuulla. Pysähtykää, kysykää saako liittyä seuraan. Kuunnelkaa. Älkää uskoko ensimmäisellä kerralla, kun ikäihminen vakuuttaa pärjäävänsä ihan hyvin itsekin.
Toivottavasti, toivottavasti sitten kun minä olen vanha, joku tulee ja auttaa minutkin kotiin.
