Toukokuu on yksi iso, näyttävä ja nopea humahdus. Lumet ovat sulaneet, pakkasyöt alkavat vähentyä, ihan kuin maassa jo joku ensimmäinen heinä vähän hennosti vihertäisi.
Ja kun seuraavan kerran räpäytät silmiäsi, joka paikassa kukkii, livertää, viheriöi, tuoksuu ja värittyy. Miksi pitkän talven jälkeen kaiken pitää tapahtua yhtä aikaa? Tiedä mihin suuntaan katsoisi ja mitä fiilistelisi – ja ihan liian nopeasti ne ensimmäiset hetket, ne mitä haluaisi fiilistellä eniten ja huokailla ihastuksesta, ne hetket menivät jo.
Tänä vuonna tilanne on ollut tavallistakin hankalampi. Leskenlehtiä en ehtinyt juuri edes vilkuilla, nyt ne ovat jo menneet. Suosikkiyrttini vuohenputki on kohissut jo aikuisen mittaan torpan pihassa, koivun lehdet ovat isoja.
Ja juuri nyt torpalla kukkivat yhteen soittoon lemmikit, leinikit, metsäorvokit, ketunleipä, rentukka, vaahtera, voikukka, valkovuokko, pihan vuorenkilpi sekä jokunen vuosikymmeniä vanha narsissi, jotka näyttävät vähän myöhäisherännäisen pöllähtäneiltä kaikkien niittykukkien keskellä.
En tahdo pysyä perässä näiden kaikkien kukkien kanssa! Kevätähky.
