Olen tyypillinen islantilaisvillapaidan neuloja vuodelta 2020: en oikeastaan harrasta neulomista, mutta nämä villapaidat ovat niin kuuma juttu, että olen jo muutaman vuoden ajan haaveillut sellaisesta. Parhaimmillaan sellaisesta, jonka olen omin käsin neulonut. Mutta ei – eihän minusta ole sellaiseen. Siihen menisi ainakin pari vuotta. Ei minulla ole aikaa. Enkä ehkä edes osaa. Ja kuinkas tässä kävikään? Muutama viikko aloituksesta, ja villapaitani olikin jo valmis. Ehkä tätä uskaltaa vähän hypettää, jos ei muuten niin ainakin itselleni. Ja kaikille kavereille ja äidille ja teille lukijoille haha!
Ainoa pikku miinus on, että en tehnyt sitä ”ehdottoman välttämätöntä” koepalaa ensin. Siis se kymmenen senttimetrin kokoinen neuletilkku, josta selviää onko oma käsialani sopiva suhteessa puikkojen kokoon, ja tuleeko neuleesta sitten sen kokoinen mitä ohjeessa kerrotaan. No… ei tullut. Paidasta tuli ihan sopivan kokoinen, mutta ei minulle vaan miehelle joka on noin 20cm minua pidempi. Krhm, ehkä alan jossain vaiheessa neuloa sitten uutta paitaa. Ja tarkistan mittasuhteet ensin, kahteen kertaan.
Tämä villapaita on ihanan pehmeä, islantilaisesta Léttlopi-langasta tehty ja sävyt harmaan molemmin puolin. Välissä on ripaus tummaa havunvihreää. Kuosi on kirjaston kirjasta valittu Riddari: malli, jonka kuulemma moni valitsee ensimmäiseksi projektiksi, kun islantilaispaitaa päättää aloittaa neuloa.
Kirja täynnä islantilaisohjeita löytyi siis kirjastosta (Islantilaisia neuleita, toim. Védis Jónsdóttir, Tammi). Alkuinnostus neulomiseen hullaannutti niin, että jo ensimmäisen hihan jälkeen ostin kirjan omaksi. Ja valkkasin mielessäni jo pari seuraavaa kuvioneuleprojektia. Onkohan se tämä neljänkympin ikä, joka teettää vähän kummallisia asioita..?
