Luodut toisilleen? Nämä kaksi hopeasormusta ovat löytäneet toisensa oikeasta nimettömästä, vierekkäin ja ihan muuten vaan.
Toinen on jo 19-vuotias. Sisko teki leveän hopeasormuksen minulle ylioppilaslahjana. Laitoin sen juhlapäivän aamuna oikeaan nimettömään. Ennen juhlia sormus piti jo liottaa saippuaveden avulla irti, koko vaati siis vielä pientä hienosäätöä.
Itse tehty, minulle suunniteltu, siksi hyvin arvokas. Ja vasta lähikuvasta huomasin, miten aika on uurtanut sen pintaan jo aika paljon omia jälkiään.
Ja tuo toinen, se löysi paikkansa vähän vahingossa. Rakkauden solmu on samasta paikasta kuin kaulalleni leijaillut lumihiutale, Kelttikoruilta lahjaksi saatu. Sormus on juuri sen verran väljä että kylmällä säällä se hieman pyörii nimettömässä. Kerran siirsin sen turvaan tuon isomman taakse, ja siitä se löysikin paikkansa.
Sormus muistuttaa minua aina monestakin asiasta, melko abstraktilla tavalla. Nimensä mukaisesti liitän irlantilaissormuksen tietysti sydämen asioihin, mutta käytännönläheisesti se muistuttaa myös nuoruuden partioajoista. Ja partio taas vie ajatukset luontoon, metsään ja nuotiotulen ääreen. Rauhalliseen, seesteiseen hetkeen jossa tuoksuu mäntymetsä.
Ehkä jotkut asiat eivät koskaan muutu. Kuten se, että hopea on aina ollut minulle se oikea jalometalli. Miksi lähteä muuttamaan hyväksi havaittua?
