Kiitos 2017, en tiedä jäänkö kaipaamaan

Ilona_ulkona030

Olen kiitollinen nyt, kun vuosi 2017 on lopussa. Ristiriitaisin ajatuksin, osaamatta päättää sanoisinko että onneksi tästä vuodesta päästään vihdoin eroon – vai että kiitos kaikesta.

Ilona_ulkona082

Siitä lähtien kun äitini sairastui vakavasti vuosi sitten joulun alla, lähtivät perheessäni asiat vähän sivuluisuun. Äidin lisäksi huolenpitoa tarvitsi myös isä, joten minä jäin lennosta kotiin isän luokse enkä palannutkaan Helsinkiin joulunpyhien jälkeen.

Äiti jäi sairaalaan määrittelemättömäksi ajaksi. Pelkäsimme pahinta mutta kohtalo päättikin muuta: yllättäen isäni menehtyi, samoin kissat, oli tulipalo. Minä seisoin lumihangessa ja mietin miten tässä nyt näin kävi.

Järjestettiin hautajaisia, perunkirjoituksia, vakuutusasioita, äidin kuntoutusta, äidin uutta asuntoa, tulipalossa vahingoittuneita tavaroita, isän virallisia asiakirjoja, ajanvarausten perumisia, äidin papereita, äidin hoitosuunnitelmia, kuntoutusohjelmia, lääkärikäyntejä, valtakirjoja, sukulaisten yhteydenottoja, perhetuttujen yhteydenottoja.

Selittämistä, kertomista, kyselyitä, ihmettelyä, surunvalitteluja, pahoitteluja, lisää kysymyksiä, paljon vanhojen asioiden muistelua yksin ja yhdessä. Kauppareissulla, viesteissä, puhelimessa, baaritiskillä.

Samaan aikaan pyöritin omaa yritystä. Asuin vielä kahdella paikkakunnalla mutta valmistelin muuttoa pois Helsingistä. Podin kaiken muun keskellä omia sydänsurujani ja kriiseilin elämäni merkityksettömyyttä, ihan oman perheen puuttumista, vanhenemista ja muita traumoja,  hain keskusteluapua. Mietin uudestaan ja yhä uudestaan, olisinko voinut tehdä jotain toisin jotta edes tulipalolta olisi vältytty.

Samoihin aikoihin ostin itselleni asunnon, teetin siellä remontin, muutin kahdesti – ensin Helsingistä Torppaan ja sitten taas kirkonkylän uuteen asuntoon, pidin kuukauden lepoloman jossain välissä ja jatkoin taas. Hoidin siskon kanssa äidille kaksi muuttoa asunnosta toiseen. Kannoin hautausmaalle kassikaupalla kynttilöitä. Opin tietämään mihin aikaan iltamyöhällä kirkkomaan valot sammutetaan. Opin myös vuoden aikana niin paljon ikäihmisten lääkkeistä ja niiden annostelusta, säryistä, ruoansulatusvaivoista, yksinäisyydestä ja kuolemanpelosta, että voisin varmaan ruveta hoitoalalle tai vähintäänkin kokemusasiantuntijaksi lehtihaastatteluihin.

Ilona_ulkona072

Tein paljon hääkuvauksia kesän aikana. Loppukesästä aloin olla niin turta toisten onnesta ja omista murheistani, että kun hääsesonki päättyi, ei ollut oikein mitään annettavaa mihinkään tai kenellekään. Vaikka ilo ja kovin isot muistikuvat kesästä jäivät puuttumaan, arki ja kiireet jatkuivat. Rakkaat ystävät maalla ja kaupungissa olivat kullanarvoisia.

Ja lopulta alkoi vuosi olla loppusuoralla. Asiat alkoivat asettua uomiinsa ja myräkkä laantua. Asuminen, työ, vapaa-aika, oma aika, uudet kissat, äidin vointi, tulipalon jälkimainingit, yksityiselämäkin, läheiset, ystävät. Hyvät asiat hiipivät taas lähelle. Joulukuussa makasin sohvalla lukemassa kirjaa ja huomasin ajattelevani, että tällaistako se onkin, kun vähän varovaisesti uskaltaa taas nauttia elämästä; pienistä hetkistä ja hyvistä asioista.

Nyt mietin, että vuonna 2018 voisin nauttia elämästä lisää. Tervetuloa uusi vuosi: tuo minulle rauhaa ja tasamaata, ja jos saa toivoa niin onnellisia asioita lisäksi. Määrällisesti ei ole niin tarkkaa, vaikka jotain kohtuullisen ja ylenpalttisen väliltä.

Ilona_ulkona006

Valokuvat: Jarmo Hämäläinen

 

15 thoughts on “Kiitos 2017, en tiedä jäänkö kaipaamaan

    1. Kiitos Siru! Kukin vuorollaan, näin itse yritän ajatella heikkoina hetkinä. Jospa tämä uusi vuosi toisi sitten tullessaan mukavia juttuja taas :)

  1. Joskus tutuu että elämä antaa suurella kauhalla ja onnea vain pieninä siruina,onneksi asioilla on tapana jossain vaiheessa kääntyä toiseen suuntaan.Sinulla on ollut rankka vuosi takana,toivon että uusi on monin verroin parempi.Hyvää seuraavaa vuotta.

    1. Kiitos Anja, hyvää uutta vuotta myös sinulle!
      Ehkä tämä alkanut vuosi nyt tosiaan olisi paremman onnen vuosi, koko perheelleni mutta muillekin.

  2. Tätä lukiessani sitä ihmettelee, miten ihmiset selviää kaikesta, edes jollain tapaa. Mutta kai sitä selviää, kun elämä ei anna muuta vaihtoehtoa. On sinulla ollut kyllä vuosi.
    Toivon sinulle sydämestäni onnea vuodelle 2018! ❤

    1. Kiitos Sanna! Kyllä sitä monenlaisesta sisukas ihminen vaan selviytyy. Ja sisukkaita olemme kaikki. Välillä mietin niinkin päin, että jostain toisesta näkökulmasta minun murheeni eivät edes ole niin kovin pahoja, koska huonomminkin voisi olla. Mutta toki silti toivon että tämä uusi vuosi tuo tullessaan parempaa :)

  3. Hurja vuosi takana, siitä ei pääse mihinkään. Ei voi kuin hattua nostaa ja lähettää lämmin halaus edes näin virtuaalisesti. Vanha fraasi ”se mikä ei tapa, vahvistaa (ja sattuu ihan helvetisti)” kuitenkin jollain aikavälillä ehkä tulee todeksi, ainakin toivon sitä koko sydämestäni! Olet aika uskomaton nainen! <3

    1. Kiitos Leppis, halauksista ja toivotuksista! Uskon että kulunut vuosi opetti taas tosi paljon, ja jollain tapaa ”viisastutti” taas omilla käänteillään ja opetuksillaan… Tällä uudelle vuodelle toivon kuitenkin vähemmän opettavaisuutta, jos vaikka olisi hetkittäin ihan vaan tylsää ja tasaista..! :)

  4. Omaa äitini omaishoitaessani, minua voimaannuttaneet sanat olivat ystäväni sanomat:”Onhan äitisi sinuakin joskus hoitanut.”
    Kiitos menneille vuosille, ovat nekin murusia iloista antaneet, vaikka näyttäneet surullisilta.

    1. Pihla, kiitos kommentistasi – jälleen kerran! <3
      Tuo on ihan totta ja hyvä muistaa: omista vanhemmista huolehtiminen ei minusta edes ole sellainen "valinnainen" juttu joka valitaan jos oma ura ja perhe ja muut kiireet sallivat, vaan asia mitä on hyvä pysähtyä pohtimaan ihan oikeasti ja ajan kanssa. Ovatko minun kiireeni niin tärkeitä ja korvaamattomia, että en voisi antaa aikaani nyt omalle vanhemmalleni kun hän sitä tarvitsee? Olen itse saanut heiltä loputtoman paljon aikaa, vaivaa, rahaa ja huolenpitoa aikanaan – nyt on korkea aika antaa siitä kaikesta lahjasta heille vähän takaisinkin. Ja toisaalta – jos nyt valitsen ne omat kiireeni, miten perustelen sen itselleni sitten kun vanhempia ei enää ole. Ehkä soimaisin itseäni siitä, että en ajoissa ollut heille tukena.
      Ja entäpä sitten, kun itse olen tuossa iässä ja avun tarpeessa: haluaisinko kuulla läheisteni suusta, että "ei minulla ole sinulle nyt aikaa, on tärkeämpiäkin asioita kuten työ, ura ja oma aika"?
      Jokainen valitsee ja tekee omat ratkaisunsa itse, mutta minä en voisi katsoa itseäni peilistä, jos väittäisin että oma elämäni on tässä hetkessä tärkeämpi kuin vanhempieni tukena oleminen. Nyt kun he apuani tarvitsevat, enemmän kuin koskaan, ja luultavasti melko lyhyen ajanjakson jonka ”omasta ajastani” ehkä nyt irrotan heille.

Kivaa jos kommentoit!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s