Kiitos 2017, en tiedä jäänkö kaipaamaan

Olen kiitollinen nyt, kun vuosi 2017 on lopussa. Ristiriitaisin ajatuksin, osaamatta päättää sanoisinko että onneksi tästä vuodesta päästään vihdoin eroon – vai että kiitos kaikesta.

Siitä lähtien kun äitini sairastui vakavasti vuosi sitten joulun alla, lähtivät perheessäni asiat vähän sivuluisuun. Äidin lisäksi huolenpitoa tarvitsi myös isä, joten minä jäin lennosta kotiin isän luokse enkä palannutkaan Helsinkiin joulunpyhien jälkeen.

Äiti jäi sairaalaan määrittelemättömäksi ajaksi. Pelkäsimme pahinta mutta kohtalo päättikin muuta: yllättäen isäni menehtyi, samoin kissat, oli tulipalo. Minä seisoin lumihangessa ja mietin miten tässä nyt näin kävi.

Järjestettiin hautajaisia, perunkirjoituksia, vakuutusasioita, äidin kuntoutusta, äidin uutta asuntoa, tulipalossa vahingoittuneita tavaroita, isän virallisia asiakirjoja, ajanvarausten perumisia, äidin papereita, äidin hoitosuunnitelmia, kuntoutusohjelmia, lääkärikäyntejä, valtakirjoja, sukulaisten yhteydenottoja, perhetuttujen yhteydenottoja.

Selittämistä, kertomista, kyselyitä, ihmettelyä, surunvalitteluja, pahoitteluja, lisää kysymyksiä, paljon vanhojen asioiden muistelua yksin ja yhdessä. Kauppareissulla, viesteissä, puhelimessa, baaritiskillä.

Samaan aikaan pyöritin omaa yritystä. Asuin vielä kahdella paikkakunnalla mutta valmistelin muuttoa pois Helsingistä. Podin kaiken muun keskellä omia sydänsurujani ja kriiseilin elämäni merkityksettömyyttä, ihan oman perheen puuttumista, vanhenemista ja muita traumoja,  hain keskusteluapua. Mietin uudestaan ja yhä uudestaan, olisinko voinut tehdä jotain toisin jotta edes tulipalolta olisi vältytty.

Samoihin aikoihin ostin itselleni asunnon, teetin siellä remontin, muutin kahdesti – ensin Helsingistä Torppaan ja sitten taas kirkonkylän uuteen asuntoon, pidin kuukauden lepoloman jossain välissä ja jatkoin taas. Hoidin siskon kanssa äidille kaksi muuttoa asunnosta toiseen. Kannoin hautausmaalle kassikaupalla kynttilöitä. Opin tietämään mihin aikaan iltamyöhällä kirkkomaan valot sammutetaan. Opin myös vuoden aikana niin paljon ikäihmisten lääkkeistä ja niiden annostelusta, säryistä, ruoansulatusvaivoista, yksinäisyydestä ja kuolemanpelosta, että voisin varmaan ruveta hoitoalalle tai vähintäänkin kokemusasiantuntijaksi lehtihaastatteluihin.

Tein paljon hääkuvauksia kesän aikana. Loppukesästä aloin olla niin turta toisten onnesta ja omista murheistani, että kun hääsesonki päättyi, ei ollut oikein mitään annettavaa mihinkään tai kenellekään. Vaikka ilo ja kovin isot muistikuvat kesästä jäivät puuttumaan, arki ja kiireet jatkuivat. Rakkaat ystävät maalla ja kaupungissa olivat kullanarvoisia.

Ja lopulta alkoi vuosi olla loppusuoralla. Asiat alkoivat asettua uomiinsa ja myräkkä laantua. Asuminen, työ, vapaa-aika, oma aika, uudet kissat, äidin vointi, tulipalon jälkimainingit, yksityiselämäkin, läheiset, ystävät. Hyvät asiat hiipivät taas lähelle. Joulukuussa makasin sohvalla lukemassa kirjaa ja huomasin ajattelevani, että tällaistako se onkin, kun vähän varovaisesti uskaltaa taas nauttia elämästä; pienistä hetkistä ja hyvistä asioista.

Nyt mietin, että vuonna 2018 voisin nauttia elämästä lisää. Tervetuloa uusi vuosi: tuo minulle rauhaa ja tasamaata, ja jos saa toivoa niin onnellisia asioita lisäksi. Määrällisesti ei ole niin tarkkaa, vaikka jotain kohtuullisen ja ylenpalttisen väliltä.

Valokuvat: Jarmo Hämäläinen