Viime talvena löysin uuden ihastuksen: avantouinnin. En käy avannossa kuin harvakseltaan, silloin kun sopiva tilanne osuu kohdalle (ja niitä osuu aika harvoin, kun en aktiivisesti ole hakeutunut roudasta rospuuttoon -tyyppisesti avantojen äärelle).
Tällä kertaa tilaisuus oli aivan liian hieno hukattavaksi: pääsin viettämään syntymäpäiväjuhlia vuokramökillä. Paikka osoittautui hurmaavaksi: somasti sisustettu pyöröhirsimökki upealla paikalla, joen mutkassa omassa rauhassaan. Lähinaapurina saukkopariskunta, rantasaunan edessä laituri ja veden pinnalla vain kevyt jääkuorrutus. Saunan ikkunasta saattoi ihastella saukkojen seikkailuja jään reunalla.
Minun vuoroni saunoa tuli vasta muiden jälkeen (kun myöhästyin naisten saunavuorosta), mikä ei yhtään haitannut koska on ihanaa nauttia yksin saunan hiljaisuudesta. Otin kainaloon tunnelmallisesti pyyhkeen ja kirveen, ja kävin ensi töikseni hakkaamassa jään auki.
Ensimmäisellä uinnilla huomasin, että kun on ensin tassutellut lumisen polun verran paljain jaloin laiturille, ei avannon vesi tunnu enää miltään. Toisella käynnillä huomasin, että jos jää vielä laiturille seisoskelemaan uinnin jälkeen, voi varpaita lämmitellä välillä siellä avannon vedessä.
Toisella kerralla myös saukko kävi tervehtimässä. Turvallisen etäisyyden päässä se tuuppi nenällään jääkerroksen rikki, työnsi päänsä pinnalle, jäi siihen ihmettelemään ja tuhisemaan. Minä tuhisin takaisin ja ihailin rohkeaa eläintä. Lauantai-illan sininen hetki ei olisi voinut olla täydellisempi.
