Pakastimessa kuusi kiloa piparkakkutaikinaa, joka pitäisi paistaa ennen joulua. Miten tässä näin kävi?
Koristellut piparit ovat olleet minun signature-juttuni jokusen vuoden ajan joulun alla. Kuten äitini asian tiivisti: ”Ilona on aina tykännyt näpertelystä.” Lause on tosi, ja todellakin olen aina tykännyt. Nyt kun olen pikku hiljaa löytänyt taas niitä asioita mistä oikeasti nautin ja tykkään, näpertely pikku detaljien parissa ja niihin uppoutuminen tuntikausiksi on vaan yksi niitä. Tärkeitä.
Kai se sitten puhdistaa ja meditoi minun mieltäni, että yhtenäkin yönä havahduin siihen että jalkoja vähän särkee. Ei ehkä ihme että särki, kun olin viimeiset 3,5 tuntia seissyt kumartuneena tiskipöydän ääreen pursottamaan pikeeriä pipareihin. Suurempi ihme oli, että selkä ei ollut kipeä vaikka työskentelyasento oli vähän kehnonlainen.
Pieneen piperrykseen saa kulumaan ihan mahdottomasti aikaa. Ja koska olen vähän Cheek-henkisesti aina itseäni kohtaan kovin vaativa ja parempaan pyrkivä tapaus, ensi vuonna luultavasti yritän taas oppia tekemään kauniimpaa pikeeripursotusjälkeä. Onneksi se on sitten vasta vuoden päästä…
Niin ja taikinan ostan aina valmiina kaupan pakastealtaasta. Enkä koe siitä edes huonoa omaatuntoa – ja miksi pitäisikään. Joulunakin saa jossain kohtaa vähän oikoa latua suoremmaksi.
Tuunasin mustavalkoisia joulupalloja joulupäivän riemuksi. Minulle sanottiin joskus aikaa sitten, että elämässäni mikään ei tapahdu nopeasti – näyttää siltä että ennuste pätee kaikkeen, myös joulupallojen askarteluun.
