On jonkinlainen juhlavuosi. 20 vuotta sitten pääsin ylioppilaaksi. Ajoin mintunvihreällä Corollalla ylettömän onnellisena siitä, että ajokortti oli avannut koko maailman pienen sivukylän tytölle. Ajoin myös kissan päälle autolla, mistä en ole vieläkään päässyt ihan yli. Muutin Lahteen opiskelemaan. Olin kesän töissä paikallisessa Alabama-kuppilassa.
Nyt Alabaman paikalla on ravintola Kellari, mutta seinät ovat samat kuin silloin. Ne oranssilla, ruskealla ja myrkynvihreällä maalatut tiiliseinät, preeria ja vankkurit seinämaalauksessa, samat jyrkät portaat ja jykevä puuovi kellarikuppilaan.
Kesätyöstä baarimikkona ja tarjoilijana on pyöreät 20 vuotta. En haluaisi uskoa vanhettuneeni, mutta jotenkin muut kanssaihmiset näyttävät aikuisemmilta. Oma peilikuvakin on vähemmän pyöreäposkinen kuin 18-vuotiaana. 20 vuotta tuntuu nostalgiselta ja haikealta. Pitkä aika, monta välietappia elämässä.
Alabamassa sain kerran 1000 markan tipin. Se teipattiin seinälle, siltä varalta jos tipin lahjoittaja tulisi myöhemmin katumapäälle. Ei tullut, ja kesän loputtua seteli siirtyi ehkä firman kassaan. Elin sen kesän tupakansavun keskellä, savu oli ainainen vieras baarissa ja baarintyöläisen vaatteissa. Joskus olin yövuoron jälkeen niin väsynyt, että nukuin hetken nurkkapöydän sohvalla ennen kuin ajoin kotiin.
Nyt olen iloinen, että pääsin opiskelemaan lehtimieheksi. Ravintola-ala olisi ollut toisenlainen tie, luultavasti paljon kuluttavampi.
Ja nyt, 20 vuoden jälkeen, Kellariin tulee esiintymään Pariisin Kevät. Olen monta vuotta toivonut, että paikallinen kesäfestarimme Joutsan Joutopäivät saisi esiintyjälistoilleen tuon artistin. Toiveeni täyttyy viikon kuluttua, kun Pariisin Kevät nousee lavalle Kellari Garden Partyssa, ravintolan takapihalla.
Silloin 20 vuotta sitten Arto Tuunelakin olisi ollut vasta 18-vuotias. Nyt ollaan molemmat jo vähän aikuisempia. Odotan innolla.
Pariisin Kevään kuvat: Kerttu Malinen
