Menin Emmaliinan kukkapuotiin hakemaan tuoreita neilikoita maljakkoon. Ja sitten näin jotain karua ja kaunista.
Kummituspuu.
Olen monta vuotta elämästäni vieroksunut viherkasveja – ehkä siksi että se on ollut äidin harrastus. Ja tietenkään minä en voi tykätä samoista asioista. Mutta nyt kun ikää tulee enemmän, on pakko myöntää itselleen että mieltymykset alkavat monessa asiassa taipua samaan suuntaan kuin äidillä.
Ruukkukasveja ilmestyi kevättalvella Torpalle, suuren talon tulipalon jäljiltä. Pelastin silloin muutaman nahkealehtisen kasvin savun seasta, ja olen saavutuksistani nyt vähän ylpeä: mummon vanhaan posliinikukkaan on kasvanut kolme uutta lehteä, ja rahapuuhun aika monta.
Bonsai-puuta edelleen muistuttava rahapuu ja nyt jo muhkeaksi muuttunut amazoninlilja löytyvät tästä postauksesta toukokuulta, kliks.
Mutta Emmaliinan kauniissa puodissa edessäni oli siis tämä uljas, karu ja harmaasävyinen puu. Se puhutteli minua nyt, uuden elämän (lue: syksy) kynnyksellä ja päätti puolestani, mitä kaupasta vien kotiin.
Neilikat saivat tällä kertaa jäädä kauppaan.
Kummituspuu olkoon siis uuden kaupunkikotini ensimmäinen viherkasvi. Lupasin sille, että yritän pitää siitä huolta niin ettei muutu pystyyn kuolleeksi risukoksi.
Emma tosin lohdutti, että elävän ja kuolleen kummituspuun eroa ei oikeastaan huomaa, jos ei kovin läheltä katso.
