Sunnuntaina oli viimeinen päivä osallistua Suomi 100 -myssyn arvontaan. Kiitos kaikki osallistujat, katsotaas kuka on onnekas myssypää…
Heini – Onnea arvonnan voittajalle! Lähetätkö minulle sähköpostilla yhteystietosi (ilonamme@hotmail.com) niin saadaan myssy matkaan 🙂
Onpa kivaa miten paljon oli jengiä mukana tässä. Seuraavaa odotellessa, pysykääpä siis kuulolla kun keväämmällä valitaan taas joku kotimainen hieno juttu tarjolle.
Oletko jo osallistunut arvontaan, jossa voit voittaa omaksi Myssyfarmin Suomi 100 -pipon? Osallistumisaikaa on sunnuntai-iltaan asti. Vielä ehdit! 🙂
Ollapa joka aamu tällainen kaunis kevätaurinko ja terveellinen, kiireetön aamiainen katettuna Torpan sohvan ääreen! Joo-o, se idylli on toteutunut tänä keväänä tasan yhden kerran, jolloin otin myös kuvat hienosta tilanteesta muistoksi.
Viime aikoina syöminen, nukkuminen ja vitamiinien tankkaus ovat jääneet vähiin. Kevätväsymys on yksi tekijä, mutta sitten on kaikki muut talven ja kevään sattumukset, jotka verottavat jaksamista (jaksamista myös siinä, miten viitsii ja ehtii pitää itsestään huolta).
Mutta onneksi on keksitty purkkivitamiineja, ja piristäviä värejäkin saa vaikka tällaisista kauniista kukista. Niillä – ja suklaalla – pärjää siihen asti, kunnes on taas vähän paremmin aikaa huolehtia omasta hyvinvoinnista. Ja Huttulan munkkirinkilöillä aamiaiseksi, kuten viimeksi tänään…
Sunnuntai-iltaan sopii tämä helmi, jonka olin jo kokonaan unohtanut. Ylvis ja instant klassikko jokaiselle mökkeilijälle ja vähemmän mökkihenkiselle lähipiirille.
We can hang stuff on the wall together
As long as it’s copper
or dead animals
Jos sinulla ei vielä ole omaa mökkiä, tämä saa harkitsemaan kenties uudestaan!
Ylviksen klassikoista kannattaa vilkaista myös Stonehenge ja Jan Egeland, vaikka alkajaisiksi. Hyvää sunnuntai-iltaa kaikille!
Luodut toisilleen? Nämä kaksi hopeasormusta ovat löytäneet toisensa oikeasta nimettömästä, vierekkäin ja ihan muuten vaan.
Toinen on jo 19-vuotias. Sisko teki leveän hopeasormuksen minulle ylioppilaslahjana. Laitoin sen juhlapäivän aamuna oikeaan nimettömään. Ennen juhlia sormus piti jo liottaa saippuaveden avulla irti, koko vaati siis vielä pientä hienosäätöä.
Itse tehty, minulle suunniteltu, siksi hyvin arvokas. Ja vasta lähikuvasta huomasin, miten aika on uurtanut sen pintaan jo aika paljon omia jälkiään.
Ja tuo toinen, se löysi paikkansa vähän vahingossa. Rakkauden solmu on samasta paikasta kuin kaulalleni leijaillut lumihiutale, Kelttikoruilta lahjaksi saatu. Sormus on juuri sen verran väljä että kylmällä säällä se hieman pyörii nimettömässä. Kerran siirsin sen turvaan tuon isomman taakse, ja siitä se löysikin paikkansa.
Sormus muistuttaa minua aina monestakin asiasta, melko abstraktilla tavalla. Nimensä mukaisesti liitän irlantilaissormuksen tietysti sydämen asioihin, mutta käytännönläheisesti se muistuttaa myös nuoruuden partioajoista. Ja partio taas vie ajatukset luontoon, metsään ja nuotiotulen ääreen. Rauhalliseen, seesteiseen hetkeen jossa tuoksuu mäntymetsä.
Ehkä jotkut asiat eivät koskaan muutu. Kuten se, että hopea on aina ollut minulle se oikea jalometalli. Miksi lähteä muuttamaan hyväksi havaittua?
Olen kai niin harvoin kipeänä, että en ymmärtänyt yhtään mistä on kyse kun heräsin aamuyöstä jyskyttävään päänsärkyyn. Se oli alkanut oireilla jo illalla, ja silloin kiirehdin nukkumaan kun ajattelin että se on taas vain sitä minun tyyppivikaani – nukkumalla yleensä ohi menevää pääkipua.
Yöllä kipu oli yltynyt niin kovaksi, etten voinut enää nukkua. Tunsin, että tyyny on muuttunut kiveksi, ja haaveilin viileästä, pehmeästä pumpulista johon voisin kalloni edes pieneksi hetkeksi painaa. Ulkona oli pimeää, mutta tuntui että silmiin sattuu (ikkunasta kajasti katulamppu ja naapurihuoneesta ikkunaan jääneet jouluvalot.
Aamulla särky jatkui. Ja oksettava olo. Olen käynyt viime viikkoina paljon sairaalan tiloissa, ja mietin jo kaikkia mahdollisia tauteja joita olen sieltä ovenkahvoista tai pöytäpinnoista saanut kerättyä mukaani. Kissa kävi huolestuneena haistelemassa kasvojani. Ja tassutteli kiireesti kauemmas nukkumaan. Iltapäivällä totesin, että tältä se kuume varmaan tuntuu.
Sen huomion jälkeen piti jo soittaa siskolle hätäpuhelu, kun en muuta keksinyt. En tiennyt mitä lääkettä voisin syödä (en ole tainnut käyttää kuumelääkkeitä siis ihan hetkeen), kunnes sisko neuvoi kokeilemaan Finrexiniä. Niin tietysti. Kiitos. Sitä siis kurkkuun – ja kas, illalla vointi onkin ollut kuin uudella ihmisellä. Peiton alla maaten sain tehtyä yhden myöhässä olevan työtehtävänkin valmiiksi. Ja sitten tiskasin. Siitä urotyöstä tuli vain selkä kipeäksi, koska tässä suuressa talossa järven rannalla on aika matala tiskipöytä.
Näinkö helposti se kaamea kuumetauti meni ohi? Mistä se oikein tuli ja mihin se jo meni? Nyt sormet ristiin, että se ei palaa salavihkaa huomenna takaisin. Ei minulla ole aikaa sairastella.
Mikä vauhdikas vuoden alku! Olen saanut jo kaksi uutta ystävää. Tässä he ovat: Papin pojat, Martin ja Luther. Erottamaton parivaljakko.
Tykkään heistä jo nyt aika paljon.
Pitkien vuosi-inventaario-pohdintojen sijasta päädyn nyt sanomaan teille kaikille vain tämän:
Kiitos tästä kuluneesta vuodesta kaikille, jotka olette ilahduttaneet olemassaolollanne minua ja läheisiäni. Ja paljon hyvää onnea ensi vuotta varten, ihan jokaiselle!
Nyt lähden vuoden viimeiselle sambakeikalle Mikkeliin, nostan ehkä maljan elämälle sen jälkeen ja jatketaan tästä ensi vuonna. Kiitos ja kuulemisiin pian! <3
Tuunasin mustavalkoisia joulupalloja joulupäivän riemuksi. Minulle sanottiin joskus aikaa sitten, että elämässäni mikään ei tapahdu nopeasti – näyttää siltä että ennuste pätee kaikkeen, myös joulupallojen askarteluun.
Olin halunnut tehdä näitä dymo-tekstillä koristettuja mustavalkopalloja jo vuosi sitten, mutta ei ollut aikaa. Ehkä ei vielä ollut dymo-tarrakirjoitinlaitettakaan, en muista.
Mutta nyt oli jemmassa sekä dymo että sopivat pallerot. Tein nyt alkuun vain kaksi, koska jäin odottamaan inspiraatiota oivalliseen tekstiin. Ehkä se oivallus tulee jo ensi jouluksi. 🙂
Samassa askartelupuuskassa tein myös toisen, vähän enempi tunteja vaativan näpertelyn. Siitä lisää pian!
Adventtikynttilöiden valaisemassa satumetsässä meinasi syttyä tulipalo, kun valkoinen puu (mustikanvarpu) vähän kellahti ja syttyi latvasta palamaan. Suurempaa vahinkoa ei sattunut, mutta se oli taas hyvä muistutus itselle ja ehkä muillekin: tällaiset kynttiläasetelmat ovat kauniita katsella, mutta ei suositeltavia oikeaan kynttiläkäyttöön. Paloturvallisuus on kuitenkin tärkeämpi seikka kuin esteettiset asetelmat, joihin kuuluu paljon kuivia, palavia materiaaleja.
Eilen oli jo neljäs adventti. Tarkoittaen, että neljä viikkoa joulunalusaikaa on kulunut ja minä en ole saanut mitään joulujuttusia valmiiksi. Lahjat on suunnilleen hankittu sentään, mutta kuusi on yhä metsässä, koristeet kaapissa ja herkut leipomatta.
Eilen palasin taas maalle. Tälle viikolle latasin ymmärrettävästi sitten enemmän kaikkia odotuksia: tunnelmoisin mökkiä ja tähtitaivasta, kynttilöitä ja koristeita, tuoksuttelen kuusen havuja ja ihailen lumisia maisemia. Ehkä vierailisin uudelleen löytöeläintalossa rapsuttelemassa kissoja. Mutta koska asiat eivät mene niin kuin suunnittelee, tästä viikosta tuleekin ehkä ihan erilainen. Läheisen joutuminen sairaalaan yms. Mutta nyt mennään sitten tällä toisenlaisella aikataululla ja edetään sen mukaan.
Joulun, siis sen varsinaisen aaton, jälkeen tuntuu ehkä vähän höhlältä vasta aloittaa joulunvietto toden teolla. Siispä muistiksi itselle: yritä hyvä ihminen aloittaa ensi vuonna aikaisemmin, että ehdit kaikkeen tunnelmointiin mukaan!
