Muistatteko, kun kohtasin tämän pienen pörröisen kettulapsen? Se istui somasti metsään sammaloituneen Skodan hattuhyllyllä, ja minä kurkin ikkunasta tuota ihmeellistä näkyä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun näin ketun noin läheltä, puhumattakaan siitä että sain tavata metsässä tuon pikkuisen. Ja ihaninta oli, että kohtaaminen ei jäänytkään viimeiseksi.
Olin nähnyt kettuäidin tai -isän jo pari kertaa kevättalvella. Silloinkin suunta oli määrätietoisesti kohti pesäpaikkaa, vaikka en sitä vielä silloin tiennytkään. Kerran kettu jolkotteli keskellä päivää lumisen pihamaan keskeltä saalis suussaan. Rohkea tyyppi, mietin.
Kun lapset vähän kasvoivat, aloin nähdä heitä lähes päivittäin. Kävi ilmi, että poikasia oli ainakin neljä, ja mamma hoiti lapsiaan rakkaudella – eli kantoi niille jatkuvasti lisää syötävää metsästä.
Perheen koti sijaitsi ison puimatallin alla, lautapinojen uumenissa. Leikkimökki oli isossa hirsipinossa, ja tätä väliä pennut kirmailivat usein myös päiväsaikaan. Paras painipaikka oli keskellä mökkitietä.
Elokuun pimenevissä illoissa lapsia ei enää näkynyt. Ne olivat kasvaneet jo isommiksi, ehkä muuttaneet jo kauemmas. Mutta yksi, luulen että se sama jonka kanssa olin tehnyt tuttavuutta jo aiemmin, kävi vielä kerran minua tervehtimässä.
Ilta oli hämärtynyt, kun kettu käveli pihaan. Se istui alas, katseli minua, eikä lähtenyt pois. Tassutteli kaivon kannelle, istahti siihen ja haukotteli. Siinä me sitten hetki toisiamme katseltiin ja juteltiin.
Sitten kettu jatkoi matkaa. Kuin se olisi käynyt sanomassa heipat kivasta leikkikesästä torpan mailla.
Myöhemmin syksyllä tai tänä kesänä kettua ei enää näkynyt, mutta olin itsekin aika paljon poissa.
Toisaalta toivon, että he olisivat muuttaneet kokonaan muualle, jotta kotimetsäni kanalinnut saisivat pesintärauhan. Ja jos ottaisin torpalle taas joskus kanoja, saisivat nekin elää paremmassa rauhassa (ainakin ketuilta). Toisaalta taas kettu piti myyrät ja hiiret poissa tiluksilta… Kotiketulla on puolensa ja puolensa.
