Nämä pitsiliinat ovat sukuni naisten virkkaamia. Joukossa lienee pari matkamuistoa, joita samat naiset ovat maailmalta tuoneet. Yksittäin ne eivät ole olleet minusta kovin kiinnostavia, mutta yhdessä ne tuntuvat herättävän paljon hyviä fiboja. Kuinka paljon naisenergiaa niiden silmukoihin onkaan vuosikymmenien aikana varastoitu?
Kuten sanottu, raahaan maalta kaupunkiin lähes aina jotain pientä ja tärkeää mukanani, jotain millä saan myös Helsingin-kotiini kodikkuutta ja omaa fiilistä. Kuitenkin niin, että en tuo kaupunkiin mitään turhaa ja tarpeetonta pölynkerääjää, vaan asioita mille on jo valmiiksi mietitty paikka ja tehtävä.
Viimeisin maalta tuotu aarre onkin iso nippu vanhoja pitsiliinoja. Niitä pieniä ja pyöreitä, joita oli mummolassa telkkarin päällä ja pienen kahvipöydän keskellä, ja pitsiliinan päällä ehkä kynttilä tai ruukussa kukkiva saintapaulia.
Liinat on vain silitetty ja kiinnitetty ison, valkoisella kankaalla päällystetyn pahvilevyn päälle. Tausta on ison pahvilaatikon laidasta leikattu; kaupunkikodissa kun tykkään hyödyntää mahdollisimman paljon jämämateriaaleja askarteluihini.
Samasta kierrätyksellisestä syystä piirtelen välillä sisustustauluja pizzalaatikon kylkeen ja nikkaroin huonekaluja kuormalavoista – jotka muuten saivatkin nyt ensiesiintymisensä tässä kuvassa!
Taulun lopullinen ripustuspaikka on makuualkovin seinällä.
Käytännön funktio pitseillä on parantaa osaltaan kodin akustiikkaa. Fiilisfunktio on tälläkin kertaa tuoda Torppaa ja Joutsaa lähemmäs minua, myös täällä kaupungissa ollessa.
Vaikka aluksi haaveilin, että taulu koostuisi vain valkoisista pitseistä, lopputulos on kuitenkin paljon parempi näin. Kun hyväksyin mukaan kaikki pitsin eri sävyt, taulu onkin yhtäkkiä kuin tiivistetty värikartta kaikista kodin huonekaluista ja tekstiileistä. Kiitos vain kaikille niille sukuni naisille, joiden kädenjälki on kuin luotu tätä kotiani varten. 🙂
