Epäjohdonmukaisuuslauseke: rakastan olla saunassa. Mutta en muista, milloin lämmitin Torpan saunan viimeksi.
Se oli kai viime vuoden loppua, koska on muistikuva lumesta ja jäisestä porraslaudasta ulkona, ja ajatuksesta etten voi tehdä lumienkeliä koska hangen pinnassa on jäinen kuori.
Syy saunattomuuteen on iso sauna ja iso kivikiuas, jonka lämmittämiseen menee kohtuuttomasti aikaa ja vaivaa yhtä ihmistä varten. Kun muutin talveksi suureen taloon, kävin siellä useasti saunassa, mutta sitten tuli tulipalo ja saunominen päättyi. (Niistä aiheista enemmän täällä ja täällä)
Kevätsesongin vain haaveilin saunaan pääsystä ja kärsin. Ja marisin koko lähipiirilleni kuinka kurjaa elämäni on kun en pääse saunaan. Kunnes juuri ennen jäiden lähtöä juolahti mieleen: miksi en menisi suuren talon rantasaunalle, vaikka ei olekaan vielä kesä?
Isäni rakentama saunamökki on ollut enempi vanhempieni valtakuntaa, mutta nyt siitä on tullut minulle melko säännöllinen iltavierailun kohde. Sauna on kiitollinen lämmitettävä: pari pesällistä puita, ja lämpötila on jo kuudessakympissä. Järveenkin pääsee ja ihan uimaankin, jos on tarpeeksi pitkä laituri. Muutamaan vuoteen ei ole ollut.
Mutta saunakin riittää. Ja se on ihana. Nautin löylyn sihinästä, hiljaisesta hetkestä lauteilla. Siitä kuinka hartiat pehmenevät ja ajatukset selkeytyvät. Varsinkin huonolla tuulella minulle viisainta on mennä saunaan, koska sinne ne jäävät, kaikki ikävyydet ja harmit. Saunasta palaan aina astetta onnellisempana. Mieli on kirkas ja sees, ja kaikki on taas mahdollista.
